On fakta, että voi olla yksi ilman, että on yksinäinen. Tai toisinpäin. Suomalaisiahan ei lähtökohtaisesti tunneta erityisen avoimina ja sosiaalisina ihmisinä. Pitävätkö suomalaiset sitten keskimääräistä enemmän hiljaisuudesta, rauhallisuudesta ja ”seurattomuudesta”? Ainakin minussa, huolimatta ehkä keskiarvoa ponnekkaammasta sosiaalisuudesta, ainakin näin suomalaisena, minussa asuu erakko. On hienoa olla yksin välillä. Esimerkiksi mikäs sen hienompaa, kuin mennä mökille, olla ilman sähköä ja juoksevaa vettä, laittaa nuotio tulelle ja istua hiljaisuudessa lukien kirjaa. Myös pitkät pyörälenkit yksin ovat hyvää terapiaa. Ylipäätään saatan tehdä asioita yksin. Enkä nyt tässä tarkoita vessassa käyntiä, linja-autolla kulkemista, päässälaskua tai muuta, mistä voi aikanaan olla lapsesta ylpeä. Vaan asioita, joita normaalisti tehdään kaverin kanssa. Ei, en tarkoita makuuhuonepuuhia tai käden töitä- vaan esimerkiksi festareille menoa. Festarithan ovat hyvin suomalainen kesäjuttu – huolimatta siitä, että toki myös yhtälailla muissa maissa festareita paljon on.
Kävin tuulettumassa sunnuntaina Myötätuulirockissa Hakunilassa. Kaverit olivat estyneet, mutta bänditarjonta oli sellainen, että halusin käydä kuuntelemassa. Pääsääntöisesti inhoan isoja väkijoukkoja ja pidän rauhallisuudesta. Siinä mielessä metallimusiikin festarit ovat ihan mukavia. Esimerkiksi Tuska on suomen rauhallisimpia festareita. Tämä selittyy tietysti esimerkiksi sillä, että se on tietyn musiikin festari, eli sinne mennään kuuntelemaan musiikkia. Tällaiset tiettyyn musiikkiin keskittyvät festarit ovat myös pienempiä kuin muut. Useat muut festarithan siis kattavat kaikenlaista musiikkia, joten välissä soittaa bändejä, joiden musiikista joku toinen ei ole kiinnostunut, Jenni Vartiaisen jälkeen Children of Bodom ja näin ollen siinä välissä sitten tehdään muita asioita, kuten riehutaan ja/tai ryypätään teltassa.
No, joka tapauksessa, varsin mukavaa on ”chillailla” ihan yksinään ja nauttia musiikista josta pitää.
Tuossa blogissa suomalaisuudesta ja siihen liittyvistä liioitteluista oli totta toinen puoli - kyllä joskus kuitenkin joku niistäkin väittämistä pitää paikkansa. Näky myötätuulirockin festarialueella oli jokseenkin absurdi, hyvin kaurismäkeläinen, sanoisin. Festarialue oli puolityhjä, tai oikeastaan tyhjempikin ja taivaalta satoi vettä. Edustin siis tietyltä kantilta hyvin perinteistä suomalaista miestä. Seisoin yksin vesisateessa kuunnellen metallia.
Pitääkö herkistelymusiikin aina olla celinedionia? Voiko herkistyä jos kuuntelee oikein kunnon räminää? Kun isäni kuoli, kuuntelin paljon Mokoman sydänjuuret – kappaletta. Tästä kappaleesta näin ollen tulee aina mieleen tuo kyseinen päivä. No, Mokoma kun soitti tuon kappaleen Hakunilan illassa, herkistyin. Tuli kyynel silmäkulmaan. Vaan, koska suomalainen mies ei näytä tunteitaan julkisesti, en minäkään tietenkään sitä näyttänyt. Seisoin vain paikallani ja annoin sateen pyyhkiä kyyneleen poskelta. Olisiko se VIELÄ suomalaisempaa? – seisoa yksin vesisateessa kuunnellen metallia ja tirauttaa kyynel?
No, suomalaisuuden ytimessä ollaan tänään – juhannus! Tänään moni kurkottaa yli veneen laidan ja näkee heijastuksena tulevan leskensä puolison. Älkää hukkuko, pissatkaa rannalta! Nauttikaa metallista ja muusta musiikista, polttakaa kokko, älkää hakatko puolisoa, halatkaa. tai jos hakkaatte, hakatkaa hellästi vihdalla. Hyvää Juhannusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti