Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 6. kesäkuuta 2011

mitä lapsestani tulee isona?

(kirjoitus ei liity omaan lapseeni, vaan heräsi veikkaajan artikkelista)


Kuinka paljon on järkevää valmistaa lastansa aikuiselämän uralle? Mikäli haluaa lapsestaan NHL jääkiekkoilijan tai huippupianistin, lienee syytä ruveta harjoittamaan häntä päivittäin jo hyvin nuorena. Silti maailmalla meininki vaikuttaa hyvin epätodelliselta omissa ajatuksissani. Esimerkiksi Veikkaajan (22/11) reportaasissa ”Isä, Poika & Unelma” kerrotaan omasta mielestäni kauhistuttavaakin tarinaa siitä, kuinka alle kymmenen-vuotiailla pojilla ei ole elämässään juuri muuta, kuin jääkiekko – ammattimaisesti valmennettuna. Joka päivä. Artikkelissa kerrotaan, kuinka pojilla ei ole muita harrastuksia, eikä juuri vapaa-aikaa. Nämä huippumodernit akatemiat kouluttavat pojista tulevia NHL-tähtiä ja maksavat vanhemmilleen omaisuuksia. Kuten artikkelissa yksi isä kertoo, samalla summalla voisi kustantaa pojan yliopistouran. Halutaanko silloin lapselleen parempaa elämää, vai yritetäänkö elää omaa, kadotettua unelmaansa. Nyt nimittäin rupeaa pelottamaan, että mikä oli se minun unelmani, joka ei toteutunut. Herääkö se eloon, kun lapsestani kasvaa sen ikäinen, että voin ruveta kouluttamaan häntä. Halusin olla ainakin teräsmies. Koulutus alkakoon. No, halusin olla myös sotilas – aseluvat kuntoon ja muksun kanssa metsään?


Siinä vaiheessa, kun poika on 25-vuotias ja NHL:n ensimmäisen varauskierroksen pelaajana pelaa Stanley cupista, ansaitsee miljoonia hän kai voi sanoa elävänsä unelmaansa. Toivottavasti. Ehkä silloin ei koe menettäneensä mitään lapsuudestaan. Mitä, jos lapsen lahjat eivät yksinkertaisesti ole riittäneet niin pitkälle, varaus on ehkä tullut jossain vaiheessa, mutta ura ei ole ottanut tulta alleen. Tai motivaatio on mennyt siinä teini-iän loppupuolella ainaiseen harjoitteluun. Siinä on sitten menetetty lapsuus ja mahdollisesti isä-poika-suhdekin on sitten katkennut. Sitä lapsuutta kun ei saa enää takaisin. Korkeintaan etsitään maanantai-iltana pubista äiti hahmoa ja leikitään teräsmiestä makuuhuoneen puolella.
Toki jos lapsi tosiaan on yltiölahjakas, jääkiekossa, tai vaikkapa pianon soitossa ja yksinkertaisesti haluaa harjoitella. Jos lapsi istuu päivät pitkät flyygelin ääressä ja hakkaa kauniita sointuja taivaalle, mikä ettei sitten voisi kustantaa myös (kallistankin) opettajaa ja koulua. Mutta voisi olla hyvä tuputtaa myös muita asioita. Kannattaa muistaa, että mahdollisimman laaja harrastaminen tukee usein toistaan. (kuten jääkiekon pelaaminen tukee pianon soittoa, eh?)


Kaikkein ikävin tilanne on tietysti, mikäli menestyminen jossain lajissa on koko perheelle ainoa keino ulos kurjuudesta. Mitä tapahtuu silloin, kun lapsi ”epäonnistuu” eikä hänestä staraa tulekaan? Ja eikö heikko-osaisimmillakin lapsilla ole oikeus leikkiin?


Voisiko vanhempi unelmoida lapselleen ns. perusduunia?
Mitäpä jos haluan lapsestani vastaanottovirkailijan? Rupeanko kouluttamaan häntä hommaan päivittäisillä harjoitteilla jo pienestä pitäen. Joka kerta, kun tulee vieraita, pikkuinen checkaa heidät sisään oikeilla fraaseille yms. Kotonamme käy kerran päivässä tunnettu, huippukallis, mutta tehokas respakouluttaja. Ei, leikkiköön mitä leikkii. Koulut on käytävä, mutta erikoistua saa mihin haluaa, raksalle tai kirurgiksi, ratsastajaksi tai metsuriksi, fine by me. Hotellialaa en tule suosittelemaan, mutta, be my guest, jos veri vetää..


Olisihan se jännää, jos vaikka hotelliala toimisi kuten NHL. kerran vuodessa eri hotellit pitäisivät varaustilaisuuden. Edellisenä vuotena huonoimman tuloksen tehnyt hotelli varaisi ensimmäisenä. Tämän jälkeen ei tehtäisi nykyisen kaltaista työsopimusta, vaan sopimus mallia 2+1 eli kahden vuoden sopimus, jossa optio kolmannesta. Parhaat respakot saisivat toki parhainta palkkaa. Mutta voi sitä päivää, kun hotelli treidaa virkailijan, otsikot huutaisivat; ”Scandic Grand Marina myi vastaanottovirkailija Joutsenvuon Radisson Royaliin” Ja uran loppupuolella voisi lähteä jäähdyttelemään alempiin sarjoihin, Helsingistä Vaasaan. Uran jälkeen työtakki nostettaisiin hotelliaulan kattoon. Ah, unelmia. Vaan ei, ns. normaalien töiden tekijät ovat meitä tavallisia pulliaisia, joiden lapsuus kuitenkin on toivottavasti ollut vapaa ja virikkeitä täynnä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti