On se vaan käsittämätöntä, kun pomot eivät ymmärrä. Eivätkä osaa. Pomot ovat kädettömin ammattikunta, kädettömämpiä kuin kädettömät itse. Mistä niitä pomoja oikein tulee?
Eipä taida olla yhtään työpaikkaa, jossa managementiin oltaisiin täysin tyytyväisiä. Parhaat esimiehet ovat ehkä ne ihan lähimmät, sekä mahdollisesti se leppoisa kaikkein isoin pamppu, jota näkyy harvoin, eikä hän ole ihan perillä ruohonjuuritason ongelmista. Mutta kyllä niistäkin valitetaan.
Mikä siinä sitten mättää, että kaikki mättää? Olisiko niin, että se nyt vaan on tyhmää olla valittamatta. Pomoista valittaminen kuuluu asiaan.
Jokainen aloittaa pohjalta. Toiset pohjemmalta (Sami Agricola loi juuri uuden sanan) kuin toiset. Joku syntyy kultalusikka, toinen kulunut puukauha suussaan, mutta ei kukaan suoraan peruskoulusta toimitusjohtajaksi hyppää. Ehkä jossain isin pikku puudeli etenee ansiottomasti turhan nopeasti, mutta poikkeus vahvistaakin säännön.
Pomo on mitä luultavimmin kouluttautunut, tehnyt töitä ja ansainnut etenemisen pois siitä ns. perusduunista, siitä samasta joukosta, joka pomoista valittaa. Pomolla ei välttämättä ole suurta hinkua tehdä ns. omien esimiestehtäviensä lisäksi sitä samaa duunia, josta on pois päässyt.
Kuitenkin yksi suurin ärtyneisyyden syy lienee se, että pomo on päässyt siihen pieneen norsunluutorniin – viereiseen pikkutoimistoon, josta kiireisinäkin hetkinä korkeintaan kannustetaan, ”hyvä te, kyllä te pärjäätte” kun toivottaisiin, että esimiehet tulisivat auttamaan, tekemään kiireapua, sitä samaa hommaa, kuin työntekijätkin – ”samaa porukkaa” kun ollaan. Kaikkein suurin, oli se sitten hyvin lyhytkestoinen tai ei, tyytyväisyyden tunne työntekijöille usein tulee, kun pomo tulee tekemään kysymättä samaa hommaa kuin ”memuut”
Samaan aikaan kuitenkin työntekijöiden tulisi muistaa, että on syynsä, että on pomoja. Heilläkin on omat toimenkuvansa, omat työnsä, jotka eivät ole juuri sitä, mitä alainen tekee. Jos työntekijöiden, alaisten hommat eivät hoidu tai toimi, on pomolla helvetin ikävää, pomohan on se, joka on viime kädessä vastuussa. Mutta jos pomo ei tee hommiaan, ei varmasti ole mukavaa alaisillakaan - omaa työtään on silloin helvetin vaikea tehdä.
Vielä tässäkin tulisi myös muistaa, että KAIKKI EIVÄT HALUA ESIMIEHIKSI, ”pomous” ei ole mikään itseisarvo, se on työtä, jolla on tarkoitus, yhtälailla, kuin se ”perusduuni” joka on KAIKEN pohja, se tärkein juttu. Kaikkien tulisi muistaa että mitään työtä ei tulisi väheksyä, siksi avoimuus molempiin suuntiin työpaikalla olisi rock!
Yksi iso dilemma lienee pomon paikka omiin pomoihinsa ja omiin alaisiinsa nähden. Kuinka etäinen kaikessa kaverillisuudessa tulisikaan olla? Kultainen keskitie on hieno sana. Mutta missä se tie menee ja missä siinä on viivat?
Täytyisi siis yrittää muistaa, että yhdessä firmassa kaikki ovat samassa veneessä ja soutaa tulisi samaan suuntaan – niin työntekijöiden, kuin kaikkien esimiestasojen.
Työpaikan vaihto tekee välillä hyvää ja on oman urakehityksen kannalta joskus varmasti suotavaa. Kaikissa asioissa ruoho ei kuitenkaan ole vihreämpää aidan toisella puolella. Pomot jatkavat samanlaisina muuallakin, tekevät omaa tärkeää työtään, mutta sielläkin niistä valitetaan. Jos ei nyt, niin tulevaisuudessa.
Yksi asia on kuitenkin mielestäni fakta; vaikka työnjohto ei toimisi työntekijän mielestä hyvin, työkaverit voisivat olla parempia, homma tuntuu kusevan, tulee silti olla ylpeä siitä firmasta, siitä talosta, niistä tiloista jossa työskentelee. Siitä tulee olla ylpeä myös siirryttyään muualle. Siinä vaiheessa, kun ei tunne ylpeyttä siitä yrityksestä, jossa työskentelee, on aika huomata, että on alunperinkin on ollut väärässä paikassa. Minä olen ylpeä Palacelainen, Scandiclainen ja Korpilampelainen. Hienoja taloja! Eikä ole nyt yhtään valittamista!
(sarjakuva b.virtanen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti