Matkablogi, Road to New Zealand & Back. Osa I

Back to the roots, matkablogi. Tämä blogikirjoitus tosin on hyvin pitkä, en jaotellut sitä yksittäisiksi kirjoituksiksi eri kaupungeista. Sitä ei olisi jaksanut kukaan, jos tätäkään. Jaoin tämän siis vain kahtia. ”Queenstowniin” on osa I, ”Queenstownista” on osa II. Ei ole pakko lukea. Prkl.

Hyvät lähtökohdat oli matkustamiseen. Lääkärin tuomio oli, jotta polven sisäkierukka revennyt. Marraskuusta lähtien olin treenannut puolimaratoniin. Uskokaa tahi älkää. 5-12 km lenkkejä kolme kertaa viikossa. Pelasin salibandyä kerran viikossa, silloin tällöin sulkapalloa. Vaan polvi meni kurkottaessa tyttäreni sukkahousuja sohvan alta, luonnollisesti. No sitähän ei tullut pistettyä jäihin ennekuin kolme päivää myöhemmin. Voin kertoa, että punkteeraus on jees. Tunne paineen hellittäessä on orgastinen. 

Seitsemän tuntia ennen lentoa Singaporeen olinkin sitten sydänkäyrässä Jorvissa. Tämä siksi että hain kovempia särkylääkkeitä ja tulehdusarvoissa oli häikkää. Lääkäri kertoi, etten voisi matkustaa. Mikäs sen mukavampaa. Minähän matkustin. Ongelmana siinä tietysti oli paitsi liikkumisen vaikeus,

kohonnut veritulppariski, sekä sellainen fakta, ettei vakuutus korvaisi mitään polvelle tapahtunutta, tai sen takia sairaalaan joutumista. Fuck it. Vaimolla oli varmasti mukavaa raahata neljää matkalaukkua ja muksua rattaineen, kun itse laahustin perässä kyynärsauvoilla.

 Lento meni hyvin, sillä minulla oli punainen kolmio lääkkeissä, nukuin. Vaimosta ja lapsesta en ole varma, nukkumisen suhteen siis. koneen ulkopuolella odotti rullatuoli johon minua ohjattiin. Sanoin etten ole mitään rullatuolia tilannut ja linkkasin eteenpäin. Siihen sitten käveli varsin normaalisti kävelevä nainen joka sanoi että ”minä tilasin” – Lentoemot tuijottivat vuoroin tuolissa istuaa naista ja vuoroin linkuttavan Joutsenvuon loittonevaa selkää. Singaporen lentokentällä satuimme unohtamaan lapsen rattaat lentokentälle. Helpoin tehtävä lentokentillä ei ole päästä takaisin matkatavarahihnan äärelle! Singapore itsessään oli ihan mielenkiintoinen kohde - aasialaiseksi kaupungiksi hyvin rauhallinen ja siisti. Siellähän roskaaminen on sakotettavaa toimintaa. Se mikä kadehdin, on aasialaisten rohkeus rakentaa. Suomessahan kaikkea, aivan kaikkea vastustetaan, hyvänä esimerkkinä juuri kaatunut tornihotellihanke jätkäsaaressa. Vaan Aasiassa ei vastusteta.. Tai ainakaan valituksista ei välitetä. Innovatiiviset rakennelmat seurasivat toisiaan. Perus sokoscumulusrantasipi-hotellit kalpenivat paikallisen Marina Bay Sands – hotellin rinnalla.

Repikää siitä uima-allasta! Me emme tosin tässä hotellissa majoittuneet, mutta kyllä concierge conciergen altaalle päästää. Me majoituimme Park Royalissa.

Perinteitä pystyi hakemaan esimerkiksi Raffle-hotellista, jonka ajan patinasta pääsimme nauttimaan hotelli chef conciergen kanssa. Hyvin mielenkiintoisia tarinoita asiakkaista, jotka valitettavasti jäävät tässä kertomatta. Kierros loppui kuuluisaan Long baariin, jossa drinkki ’singapore sling’ on kehitetty. Luonnollisesti pääsimme drinkistä nauttimaan pähkinöiden kera. Pähkinöiden kuoret heitettiin perinteiseen tapaan lattialle. Kerroshoito kiittää.

Tiedättekö sen tunteen, kun piikittää itseään lentokentän vessassa? Itse koin tämän useasti kun polven vamman vuoksi jouduin piikittämään vatsaani veren ohennus lääkettä. Sitä sitten mietti, yrittäisikö sitä vaivihkaa pudottaa käytetyn ruiskun roskiin vai huutaisiko vessassa kaikille että tämä on vain lääkettä! Vatsa, kuten myös erinnäisten verikokeiden vuoksi kyynärtaipeet olivat mustelmilla joten väliäkö sillä mitä huusin, näytin luultavasti narkkarilta, poikkeuksena että olen lihava. Miettikööt siinä sitten.

Singaporesta jatkoimme Melbourneen. Tässä vaiheessa, kiitos lääkityksen, en varsinaisesti enää käyttänyt kyynärsauvoja. Ne olivat mukana ns. varuiksi, sympatian ja upgraden vuoksi. Vaan kentän odotusaulassa Qantasin henkilökunta halusi ohjata minut koneeseen ennen muita, koska olin liikuntarajoitteinen. Sanoin kyllä että ei tarvitse, mutta heidän mielestä tarvitsi. Oli pakko hieman linkuttaa, jottei olisi näyttänyt typerältä saattajineen. Meillä oli myös lasten sänky istuimen edessä, joka oli suorastaa loistava juttu, ajatuksen tasolla. Harmi että sen jälkeen, kun tytär oli kaatanut pullollisen vettä äitinsä syliin, päätti tytär että ko. lennolla ei nukuta.

Jonotus-blogissani taisin mainita ihmetykseni siitä, miksi 95% lentomatkustajista nousee seisomaan kun kone on pysähtynyt. Odottavat siinä sitten jonossa kymmenen minuuttia. Qantasin lentoemo kuuluttikin nasevasti; ”None of the passengers will reach the terminal before the aircraft”. Yhtälailla minua ihmetyttää tupakoinnin kieltävä valokyltti. Onko tosiaan niin, että jos tuo kyltti puuttuisi, tai valo siinä sammuisi, matkustajat nykypäivänä tosiaan rupeisivat vetelemään kessua…

 Austaralian rajamuodollisuudet kun ovat tiukat, enkä halunnut näkyä Jimillä ”Australian rajalla” ohjelmassa, ahmin tuloterminaalissa kiellettyä hedelmää minkä ehdin. Vatsassa saa hedelmiä kuljettaa, mikäli ne eivät ole pakattu. Myös tässä passin tarkastuksessa minulle sanottiin että ”miksi jonotit, liikuntarajoitteiset pääsevät ohi” …ei tartte auttaa, suomalainen mentalitteettiko? Melbourne oli hyvin eurooppalais-tyylinen kaupunki.

Kaupungin keskustan kiertävän vanhan raitiolinjan sai matkustaa läpi ilmaiseksi. Turisteja ja paikallisia on tietysti vaikeahkoa erottaa, joten usein tämä kyyti olikin melko täynnä. Paikallisen HSL:n on tosin turha valittaa, sillä ilmaisjakelu oli heidän ideansa.  Melbournen hotelli oli Langham. Langhamin Hong Kongissa kokeneena odotukset olivat kovat. Ja odotuksiin vastattiin.

Yllättävää että hotellista löytyi suomalainen sauna. Nice! Head Concierge oli lupsakka kaveri. Olen virallisesti ainoa ihminen planeetalla joka on juonut oluen nopeammin kuin hän. Tämä tosin oli n. viidennen tuopin kohdalla, kun hän oli puhelimessa ja huomasin tilaisuuteni koittaneen. Tätä hän jaksoi myöhemmin Queenstownin kongressissa kertoa ihmisille. Hän korjasi vahinkonsa kuitenkin myöhemmin.

Australiasta poistuimme nopeasti Uuteen-seelantiin.Turvatarkastuksessa meinasin unohtaa laukkuni läpivalaisuhihnalle, mutta äänekkään turvamiehen huuto ”whose is this” herätti minut takaisin todellisuuteen. Uuden Seelannin rajalla sitten ”ei”-vastaukset kaikkiin kysymyksiin, kunnes meille kerrottiin laukkumme läpivalaistavan, jolloin moni ”ei”-vastaus muuttui muotoon ”kyllä sittenkin”. Oli vauvan ruokaa, oli pähkinää, oli karkkia… pienen selvityksen jälkeen matka jatkui ulos asti, kohti Crowne Plazaa. Yllättäen kaverihintaiseen huoneeseen oikeuttava voucheri oli Espoossa keittiön pöydällä ja muutamat sähköpostit suomeen auttoivat. Tai eivät. Vaikea sanoa, sillä vasta myöhemmin kotisuomessa ollessa saimme vastauksen hotellista. Vastauksen kysymykseen tarvitaanko ko. voucheria ja jos tarvitaa, auttaako sähköposti Helsingin Crowne Plazasta. Vastaus oli että johtuen sähköpostien suuresta määrästä emme ole prosessoineet viestiänne, toivottavasti oleskelunne oli mukava. No olihan se ihan ok. Ei ihan Langham, mutta tarjosi mukavasti sen mitä tarvitsimme. Hotellin vieressä oli muuten tuo Aucklandin kuuluisa näsinneula, kekseliäästi ”sky tower”.

Sinne saimme liput, kun rakennuksen hotellin concierge, joka ei ollut Les Clefs d’Or, kertoi odottavansa ylpeänä omia avaimiaan ja olevansa ylpä tavatessaan kv. avaimen haltijan. Rok. Torniin siis. Ja kiitos lipuista, skycityn ystävällinen concierge.  Aucklandissa aivan must on Waiheke Island. Ja island on siis englantia ja tarkoittaa saarta. Paikallinen Suomenlinna ilman linnaa. eli saari. suosittelen. Huikeita näkymiä. Meillä valitettavasti oli rajoitettu aika + lapsi+ allekirjoittaneen polvi. Vaimoni onkin tästä vierailusta lähtien jaksanut muistutella, jokseenkin negatiiviseen sävyyn, että jos ottaa valokuvaa mäessä, on lastenrattaisiin laitettava jarrut päälle. Ei tästä enempää. Lounaalla kävimme ravintolassa nimeltä Oyster Inn. Ihana paikka näkymineen, sekä omistajineen. Itse kutsuisin paikkaa jollain tavalla sekotukseksi fine diningia ja casualia, vaikkei fine diningia varmaankaan ole haettu. Tämä kuitenkin siis positiiviseksi tarkoitettu. suosittelen yllättäen ostereita. NAM! Listalla oli kahta erilaista, itse pidin enemmän paikallisista.

Illalla tapasimme kavereita Hiltonissa, jonka Chef Concierge Gustavo (-vaimolle vielä muistutukseksi, Gustavo, ei Gestapo, ei tästäkään ehkä enempää) tarjosi illallisen ravinto jossa söin lisää ostereita. Sikäli kun osteri tosiaan on ns. afrodisiakki, mahtoi vaimoa pelottaa edessä siintävä yö  Me yövyimme Crowne Plazassa. 

Lento Queenstowniin oli lyhyt, mutta upea. Laskeutuminen on yksi maailman vaikuttavimmista, useissa listauksissa jopa upein. Queenstown yllätti allekirjoittaneen pienuudellaan. Kauneus oli tiedossa, mutta yllätti silti. Mahtavia maisemia. Tästä lisää seuraavassa blogissa, jossa myös tarinat Sydneystä ja Bangkokista.