toivotaan toivotaan

Hyvää ystävänpäivää. Siis sitä joka meni. Toivotan sitä tässä nyt kaikille. Miksi? Sitä minäkin ihmettelen, eivät kaikki ole ystäviäni. Itseasiassa vain harva lienee luokiteltavissa ystäväksi, kavereita ja tuttuja on sitäkin enemmän. Vaan eipä siinä, kyllähän heillekin voi hyvää ystävänpäivää toivottaa, sillä kyllä kaverit ja tututkin ovat tärkeitä ja välittämisen arvoisia. Mutta minua nyt vaan hieman ihmetytti ystävänpäivänä kauppakeskuksessa kun vartija toivotti hyvää ystävänpäivää myyjälle ja myyjä taas jakoi tätä asiakkaalle. Heitä ei ilmeisesti ihmetyttänyt, joten ei varmaan kaikkia muitakaan. Mutta minua nyt ihmetytti. Meinasin lisätä sanan ”saatana” tuohon väliin, mutta joku voisi loukkaantua, niin en lisännyt.

Mietin siis sitä, miksi me mitäkin toivottelemme tai emme.

Ymmärrän että joulua, vappua, uutta vuotta ja itsenäisyyspäivää toivotetaan ventovieraalle. Sillä on heilläkin joulu, vappu ja itsenäisyyspäivä. Tai ainakin oletamme että on, vaikka luonnollisestikaan tänne juuri tullut Thai-tyttö tai virolainen sekatyömies ei itsenäisyyspäiväämme vietä.(Joskin kyseinen sekatyömies voi kansallislaulua tapailla). Tuskin muslimikaan joulua, tai kiinalainen (meidän) uutta vuottamme viettää. Ainakaan ihan sillä paatoksella, kun me sitä vietämme. Että happy 4th of July vaan meillekin. Mutta ehkä näitä asioita niinä hetkinä voi toivottaa, sitähän on silloin hienosti kohtelias ja sosiaalinen, vaikka ei normaalisti tai oikeasti olisikaan.

Syntymä- tai nimipäivää voi toivottaa, mikäli tietää toisen tällaista juuri silloin viettävän, huolimatta onko toivottaja tuntematon Dressmanin myyjä,(onnea Ivalo, tai mihin ehkä seuraava myymälä saadaan) mikäli hän jostain syystä asiakkaiden syntymäpäivät tietää.

Silti minusta on outoa, että ystävänpäivää toivotetaan ventovieraille. Jos tämä on tapa, niin minähän voisin hääpäivänäni toivotella ihmisille ”hyvää hääpäivää”. Siinähän sitten ihmettelisivät. 

No, hääpäivä on vähän sellainen, josta ei välttämättä muiden tarvitse onnitella, sehän on kahden ihmisen välinen merkkipäivä. Joskin kerran yhdessä ravintolassa tarjoilijatar toivotti minulle ja vaimolleni ”hyvää hääpäivää”. En yhtään tiedä mistä hän tiesi hääpäiväni, ei MITÄÄN hajua, mutta kyllä se mukavalta tuntui, vaikka pääsääntöisesti siis ei välttämättä ole muiden tehtävä muistaa toisten hääpäivää. Kuten minun mielestäni ystävänpäivääkään ei tarvitse toivotella tuntemattomille.

Miksi toivotuksia sitten päästellään menemään tiettyinä päivinä? Miksei sitten kaikkina yhteisinä merkkipäivinä? Miksemme toivota toisillemme ”hyvää YK:n päivää” tai ”hyvää ruotsalaisuuden päivää”? …tai ”kansainvälistä radiopäivää” tai ”hyvää kansallista lenkkimakkarapäivää” –joka muuten on 17.8. Miten tämä oikein määräytyy? ( Ei siis että miten kansallinen lenkkimakkarapäivä määräytyy, vaan se, mitä päiviä toivotetaan. Hmm, toisaalta minua rupesi juuri kiinnostamaan, miten kansallinen lenkkimakkarapäivä määräytyy).

Kaikkihan tuntevat urbaanin legendan linja-autokuskista Helsingissä, jonka vuorolla sisään astui ei-helsinkiläinen ja sanoi hymyillen ”huomenta”, johon kuljettaja tokaisi ”vittuiletsä?” On kuitenkin yleistä toivottaa hyvää huomenta ihmisille, myös ihan tuntemattomille, kun olet heidän kanssaan tekemisissä. Oli se sitten aamuinen bussikuski, työpaikan aulavahti tai se kollega jonka nimeä et muista. Miksi sitten hyvän päivän, tai hyvä illan toivotukset ovat harvinaisempia? ”Hyvää huomenta” on kohteliaisuus joka tulee luontevasti. Sen sijaan ”hyvää päivää” tai ”iltaa” –tervehdykset vaihtuvat aamun jälkeen sanaksi ”moi” tai pään nyökkäykseksi. Eli miksi näin? Toivotellaan, vaikka ei suomalaisuutta korostaen haluta muuten ottaa mitään kontaktia mihinkään. Hyvää yötä taas ei toivoteta kuin perheenjäsenille.

 Miksemme ottaisi käyttöön isompia kokonaisuuksia ja toivottaisi kvartaaleittain joko ”hyvää kevättä, syksyä, kesää tai talvea? Olisi sitten sillä selvä. 4 kertaa vuodessa ilman tiettyjä päivämääriä. 

Samaan aikaan emme kuitenkaan reagoi täydessä raitiovaunussa seisovaan mummoon, tungemme ovista ja ikkunoista sisään ja ulos muista välittämättä, emme jonota, kiilaamme, etuilemme, haluamme alennuksia ja etuja, ajamme omaa etuamme, emme kierrätä  ja vittuilemme minkä kerkiämme. Välillä haluamme siis olla edes vähän kohteliaita ja hitusen sosiaalisia, vaikka siitäkin loogisuus puuttuisi. Toivo ei ole menetetty. Hyvää maanantain alkua, viikkoa, alkavaa kevättä, Kainon nimipäivää kaikille. Seuraava tietämäni juhlapäivä on käsittääkseni Kalevalan & Suomalaisen kulttuurin päivä 28.2. – sitä odotellessa.

PAY ATTENTION!

Oletteko sattuneet koskaan huomaamaan, että jokseenkin usein ihmiset eivät juuri kiinnitä huomiota kenelle avautuvat, puhuvat, valittavat tms. Oletteko huomanneet ettei ihmisillä ole välillä hajuakaan missä ovat. Kannattaisi.

PAY ATTENTION!

Olen useasti aloittanut työvuoroni sillä, että asiakas tulee eteeni vihaisen näköisenä ja alkaa vaahtoamaan asiasta joka tapahtui hieman aikaisemmin paikassa x. Asiakas vaahtoaa ja vaahtoa kunnes johonkin väliin saan ujutettua vienon kysymyksen että mitäköhän tämä koskee, itse kun  olen juuri tullut tähän.

Toinen vaahtoamis-malli on se, kun tullaan suu kuolassa vauhkoamaan toisen osaston ongelmakohdista. Ongelma tässä on, että ei alusteta asiaa millään tapaa, vaan aloitetaan samoin tein vaahtoaminen. Tällöin täysin toisen osaston vastaavana menee oma aikansa ennen kuin sitä sisäistää ongelman ja pystyy miettimään ratkaisumallia, kun siis aivan toisella osastolla on. Tästä vielä räikeämpi esimerkki lienee kun olet kaupassa asiakkaana ja toinen asiakas syystä tai toisesta (jota ei tule loukkaavana pidettävän) luulee sinua työntekijäksi ja joko kysyy ”onks näitä L kokoa?” tai valittaa tarjous wc-paperin loppumista.

Joskus asiakas on jopa väittänyt keskustelleensa asiasta minun kanssani vaikka en ole ollut edes töissä. Useinhan keskustelu alkaa tyylin; ”moi mä soitin siitä rautakangesta” Tässä herää usein kysymys a; koska? B) kenelle? C) Mistä rautakangesta. Tai kysytään; ”ootsä nähny mun kavereita/vaimoa/norsua?” Tässä ei nimittäin ajatella, että kavereita, vaimoja ja norsuja on isoissa yksiköissä useita, eikä työntekijä välttämättä osaa kysymykseen vastata mikäli asiakas ei kysymystään paremmin spesifioi. Eräässä työpaikassa asiakas pyysi minulta anteeksi että herätti minut yöllä. Tämä siis oman aamuvuoroni aikana. Ainakaan puhelimeni ei ollut soinut, kotona ei tietääkseni ollut ulkopuolisia, enkä ollut yötä työpaikallani. Tähän ei auttanut edes se, että sanoin olleeni kyllä ihan muualla. Asiakas pyysi anteeksi uudestaan. Minua suorastaan vitutti vaikken mitään ollu tehnytkään. (enkä yleensä teekään)

Välillä auttamisen tarve on sen verran suuri, että asiakkaan (tai kollegan) on pakko tulla väliin neuvomaan. Valitettavasti usein kuitenkin käy niin, että kohta kukaan ei ole enää kartalla. Tämä siksi, että auttajalla ei ole ollut(kaan) minkäänlaista tietoa mistä on alunperin keskusteltu. Tässä eräänä lumisateisena päivänä asiakas mietti parkkimaksun asiallista hoitamista toisen firman parkkikortti kädessään, kun viereinen asiakas otti ohjat käsiinsä ja maksupaikkoja tuli siihen tahtiin, että itse en enää ollut varma edes siitä mistä keskusteltiin. Ikävämpiä ovat tietysti väliin tulevat huudot, ”vastaukset” jotka ovat vääriä, kun huutaja ei tosiaan edes tiedä mistä keskusteltiin.

Usein käy niin, että asiakas haluaa kirjautua sisään varaamaansa huoneeseen. Tämähän on lähtökohtaisesti ok. Mutta aina ei varausta heti löydykään. Tällöin tarvitsen lisää tietoa. Monestihan varaus sitten löytyykin, siinä on vain ollut kirjoitusvirhe, se on väärällä päivällä tms. Loogista. Asiakkaan, kuten virkailijankin tulisi silti pysyä tyynenä. Enkä nyt puhu Vesa-Matti Loirin tyyneä, Pimpeli pom, vaan rauhallisuutta. Sitä nimittäin tarjoaa odottamatonta viihdykettä silloin, kun raivoaa tiskillä vain huomatakseen, että varaus on toisessa hotellissa. Oma lukunsa ovat tietysti humalaiset, jotka yön valoisina tunteina tulevat blankon avaimensa kanssa muistamatta etteivät ainakaan tässä hotellissa asu.  Siinä vaan ennen tämän huomaamista on tehty jonkin verran töitä kun ollaan etsitty herran tahi rouvan, tai jopa neidin huonetta, ihmetelty miksi avain ei toimi ja miksi koneen mukaan henkilön nimi on Petrov vaikka väittää Laaksoseksi.

No, asiakaspalvelijan tehtävä on kiinnittää huomiota. Joskus se on hyvä että hän tekee näin. Nimittäin myös puheluissa saattaa tulla huolimatonta läpändeerosta. Perus-huolimattomuudet, eli ei kuunnella, ovat arkipäivää; ”Hotelli Helpotus hyvää päivää good afternoon, kuinka voin auttaa, how may I help you?” –” is this the hotel relief? And do you speak english?” …mutta että minulta on pyydetty peruuttamaan Seura-lehden tilaus on jo pahempi. Jos en olisi kiinnittänyt huomioita, tulisi tädille vieläkin Seura. …vaan vielä pahempi oli puhelu, jossa vastattuani minulle sanottiin kutakuinkin seuraavasti; ”Moro, Laakkonen (nimi muutettu) osastolta 700x (osasto muutettu). Poistetaanko se Niemisen (nimi muutettu) kohtu? (elimen nimi säilytetty) Mikäli noheva vastaanottaja, eli allekirjoittanut ei olisi ollut tarkkana, Pesoselta (nimi muutettu toistamiseen)  puuttuisi nyt kohtu. …vaikka jos rehellisiä ollaan, minä en tiedä poistettiinko kohtu vai ei. Itse vastasin kuitenkin, etten osaa sanoa, sillä olen töissä hotellissa.

Eli, katso silmiin, ole asiallinen, kuuntele tarkasti, artikuloi, kiinnitä huomiota ja ole kohtelias. Tämä pätee tiskin molemmin puolin, kuten myös elämän eri osa-alueilla, edelleenkin.

Ehkä tämä liittyy hieman tekstiini "omituisia asiakkaita" 
http://sami-yoto.blogspot.fi/2011/07/omituisia.html

 ja valivali

http://sami-yoto.blogspot.fi/2011/02/valivalivali.html

p.s. En ole varma onko tohtori "Laakkosen" nimi muutettu, sillä en kiinnittänyt nimeen huomiota.

Siisteys & lapsi (tai toisinpäin)

En ole koskaan ollut järin siisti tahi järjestelmällinen persoona. Uskon että nämä asiat ovat yhteydessä lapsuuden kodista saatuihin neuvoihin, opastuksiin ja käskyihin.

Olen siis tietyllä tapaa lapsen tasolla siisteyden tasolla. Siisteyden suhteen olen myös onnekas. Minulla on nimittäin ihan oma lapsi, eli empiiristä tutkimusaineistoa on, joka myös todistusaineistosta hyvin menee.  Kerron salaisuuden; lapsi lähtökohtaisesti ei ole järjestelmällinen eikä siisti. Tämän nimittäin huomaa joka päiväisessä lapsen kanssa elämisessä.  Kaikki vanhemmat tietävät muutaman kirosanan, jota yön pimeidessä, jos myös päivänvalossa on tullut käytettyä, kun tämä pieni possu osui lego-palikkaan. Nykypäivänä tästä on tietysti vielä oma versionsa, sillä nykyiset legopalikat yms. lelut pitävät itsekin ääntä. Se että se varvas osuu leluun, aiheuttaa paitsi kipua, myös erilaisia musiikki- tai hassun hassuja ääniä.  Koska päivän viimeinen lelujen kerääminen tapahtuu usein nuorimmaisen ollessa juuri nukahtanut, nämä kiroilut yhdistettynä hassuihin ääniin eivät ole omiaan pitämään pikku prinsessaa höyhensaarilla.  Oma lukunsa ovat tietysti lelut, jotka mystisesti katoavat löytyäkseen joskus myöhemmin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Tämähän ei sinällään ole harmistuken paikka, sillä nykyään lapsella on enemmänkin käpylehmiä kuin vain se yksi. Tämä siis ihan ilman että vanhemmat olisivat ostaneet yhtään lelua rakkaimmalleen. Leluja kertyy. Eli vaikka yksi lelu on viemärissä, toinen katonrajassa ja kolmas siellä, mihin aurinko ei paista, ei haittaa. Leluja riittää. Miksi lelut muuten pitää yksi kerrallaan repiä ja heittää lelulaatikosta pois? Vasta tämän jälkeen mietitään millä ehkä haluttaisiin minuutin verran leikkiä. Junior Bond teema ”kun lelulaatikko ei riitä” ihmetyttää myös. Kaikki laatikot ja kaapit ovat otollista maaperää tavaroiden ulosrepimiseen. Yritäpä siinä sitten siivota jotain muuta kun lapsen juuri sotkemaa. Eihän se työssä olevalle vaimolla siis näy, että jotain olisi siivottu, vaikka koko päivä olisi huhkittu rakkaan lapsen sotkuja. Vaimohan ajattelee lähtökohtaisesti, että lapsi ei ole juuri silloin sotkenut, kun isä on lapsen kanssa ja isä ei ole tehnyt mitään, vaan käyttää lapsen sotkemista verukkeena siihen, että mitään ei näy tehdyn.
Lapsen omat lelut eivät siis kuitenkaan riitä. Aikuisten vimpaimet ovat kiinnostavampia, varsinkin nykypäivänä, jolloin jokaisessa lusikassakin on kosketusnäyttö. Harmin paikka tässä kiinnostavuudessa on että myös niitä on mukava piilottaa ja kadottaa. Tälläkin hetkellä mm. pankkitunnukset ovat paikassa x. Kotiavaimet ovat olleet parikin kertaa eri paikoissa ja ne löytyivät sattumalta. Sillä etsimällä näitä esineitä ei löydä. Nämä ovat nimittäin näihin paikkoihin asetettu tarkkaa harkintaa käyttäen. Harmistus tässä on se, että logiikka on eri kuin aikuisella, mutta taito piilottamiseen parempi.  On positiivista, kun iPhonen löytää ja siinä lukee ”puhelin on tilapäisesti lukittu, yritä 70 min päästä uudelleen”. Se on nimittäin koettu. kyllä sen kestää. Sen sijaan kun iPhone on löytynyt 5 tunnin etsinnäin jälkeen wc-pöntöstä, on kestämisen osalta kerättävä itseään hieman kauemmin, tai kauempaa. No, iPhone oli korvattavissa, omavastuun kera.

Sen sijaan tietyt asiat eivät ole korvattavissa. Inhoatko sinäkin ehjiä cd-levyn kansia? Ovatko albumien etiketit ruman ehjiä ja siistejä? Ovatko albumisi aivan turhaan täydellisessä järjestyksessä juuri sinua varten? Ei hätää, hanki lapsi ja nämäkin ongelmat ovat pian historiaa. Eikä tässä vielä kaikki, kaupan päälle osa levyistä uskomattomasti hajoaa myös. Kaikkien levyjen hajoittamiseksi mahdollisesti tarvitaan lisäosa. Paitsi että puolet asunnosta on tyhjennetty turvallisuusmääräysten saavuttamiseksi ja tavaroita siirretty toisiin huoneisiin joihin mukulalla ei ole asiaa, tekee mukula parhaansa myös niissä huoneissa, joissa tavaraa vielä on. Yhtälailla kun lapsi löytää tyhjästä huoneesta suuhunsa pantavaa, onnistuu hän tiirikoimaan itsensä joka ikiseen tilaan sekunneissa. Kun olet silmääsi räpäyttänyt, on lapsi kadonnut näköpiiristä ja on teleportannut itsensä työhuoneeseen, johon ei pääsyä ole edes avainten haltijalla. Tässä huoneessa on mukava tehtä taikojaan, kuten repiä huolella järjestettyjä cd-levyjä alas. Kerta toisensa jälkeen kiltisti haet lapsen pois ja järjestät levyt uudelleen vain huomataksesi joka kerran muutaman levyn taas rikkoutuneen.  Onneksi on youtube, iTunes ja Spotify, josta muutenkin musiikkini normaalisti kuuntelen. Vaan kun nuo työhuoneessa olevat levyt ovat parin vuosikymmenen ajalta hankittuina, olisi kuitenkin mukava, jos ne olisivat ehjiä vielä kun olen vanha. Ei että olettaisin tyttäreni innolla kuuntelevan Dj Boboa tai Mötley Crüen ”girls gils girls” levyä (joka muuten on ihka ensimmäinen albumini) poikaystävänsä kanssa tyttären vieraillessa vanhoilla vanhemmillaan. Mutta ehkä, EHKÄ allekirjoittanut niitä fiilistelisi linimentin helliessä jalkoja ja kettukarkkien hyväillessä ikeniä.

Vaan sitä saa mitä tilaa, sen edestään löytää minkä taakseen jättää. Edesmennyt isäni jaksoi kyllä muistuttaa mitä tapahtui ja minkälaisessa kunnossa oli hänen sarjakuvakokoelmansa, joka muuten oli varsin tyylikäs näin vanhempana ajatellen. Lapset ovat lapsia?

Onneksi tuo lapsi on oma. Oma lapsi, muiden kakarat. Vai miten se oli…? Onhan sitä omaa odotettu, kuten aiemmista kirjoituksista tietää;

http://sami-yoto.blogspot.fi/2011/03/odotusblogi-1.html

http://sami-yoto.blogspot.fi/2011/05/odotusblogi-2.html 

http://sami-yoto.blogspot.fi/2011/06/synnytysblogi.html

Koska olen aikuisten oikeasti parantanut siisteystasoani ja järjestelmällisyyttäni varsinkin haikaran perheessämme käytyä, on helppo nähdä tämä kaikki. Ongelma tietysti on se, että parempi puoli tästä avioliitosta tosiaanuskoo harvoin selitystä, että ”olen siivonnut, mutta vaahtosammutin on sotkenut”.  Joskin tietysti samaan aikaan oma tasoni verrattuna lapseni tasoon on varsin korkea, mikä nostaa pisteitä. Omissa silmissäni. Vaimo on toinen tarina. (monella tapaa)

Oletteko muuten kiinnittäneet huomita miten alkoholistit muistuttavat pieniä lapsia? Kävelytyyli on ensimmäinen asia, katkokävely on molemmilla hyvin samanlaista. Ruokailu on jossain määrin yhtä siisitä molemmilla. Lopetan vertaukseni nukahtamisasentoihin, ne ovat mitä luovimpia!

Tarinaa erilaisesta sotkemisesta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta pitääkseni angstini kurissa ja rakkauteni eloisana, en jatka tältä erää enempää. 

Kirjoituksessa käytetyn ”aikuisten oikeasti” ilmaisun osalta pyydän anteeksi, sillä ymmärrän ilmaisun olevan joidenkin mielestä ärsyttävä. Toisaalta niin on varmasti myös suomen ärsyttävin sana ”jaxuhali” jota en ollut edes koskaan kuullut ennen Helsingin sanomien artikkelia 17.1.2013 http://www.hs.fi/elama/Jaxuhali+on+suomen+%C3%A4rsytt%C3%A4vin+sana/a1358319559353. Eli koska en ollut aikaisemmin edes kuullut koko sanasta, sen silti ollessa suomen ärsyttävin sana, oletan ”aikuisten oikeasti” ilmaisun olevan vielä tarpeeksi neutraalilla maaperällä sitä käyttääkseni.

Täällä Sami Joutsenvuo, Utopia.