Jos se tuntuu tyhmältä, tee se!

Satuinpa olemaan avustajana eräässä mainoselokuvassa. En ihan ensimmäistä kertaa ollut pappia kyydissä toki. Jo muksuna vihan päivät elokuvassa melkein cameo- rooli kerjäläisenä. Se oli hienoa, maskeerauksessa joka päivä n. tunnin. Koko kesän. Muissa avustajan rooleissa valitettavasti ihan omissa vaatteissa. Kaikessa tylsyydessäänkin varsin mielenkiintoisaa hommaa tuo avustajan osa. Eihän tuota nyt varsinaiseksi metodinäyttelemiseksi voi kutsua, kun haahuilee edes takas katsomatta kameraan, mutta mielenkiintoista yhtäkaikki.

Tuli kuitenkin tehtyä havaintoja. Aikuiset ihmiset ovat kuin lapsia, mikä ei varmaan juuri kellekään tule ihmetyksenä. Ainakaan naisille tietenkään. Kielläpä lasta tekemästä jotain ja odota josko hän ainakin kokeilee tuota kiellettyä asiaa. Ja mitäpä lapset edellä, sitä aikuiset perässä. Tai mahdollisesti toisinpäin. Ensimmäisenä esimerkkinä varmaankin Aatami ja Eeva omenansa kanssa.

Hyvänä esimerkkinä menneenä vuotena viranomaisten antamat hätätiedotteet, joissa pyydettiin ihmisiä pysymään sisällä koska alueella liikuskeli karhu. No, murr, mitä kävi? Puoli kaupunkia oli ulkona katsoskelemassa josko sitä karhua näkyisi. Ottamatta sen enempää kantaa sanalle kaupunki, mikä Pieksämäki siis on.

 Ja tietysti joka päivä liikenteessä punainen tarkoittaa ”mene!” Lieneekö se sen takia, että formuloissa näin on. Ja tästä punaista päin ajamisesta kun tulee kolari ja tällä en tarkoita paikkakuntaa Kolari, vaan ihan ajoneuvo-onnettomuutta, ei toki edesauteta viranomaisia sillä, että jäädään hidastelemaan ja pällistelemään turmapaikalle. Mutta yleensä jäädään silti.

No, kiellot on tehty rikottaviksi, eikö?

No, miksi tämä nyt mieleeni hypähti? Noh, siksi, että tämä mainosfilmin kuvaus tapahtui paikassa, jossa oli paljon myös muita ihmisiä. Ihmiset pääsivät halutessaan kävelemään kuvausalueen läpi ja nehän kävelivät. Eikä siinä, kävelkööt, samanlaisina statisteinahan nekin menivät. Tai menisivät jos osaisivat. Vaan suomalainenhan ei osaa. Moni pysähtyi kohdallemme kuullessaan ”ääni, käy, kamera, käy” ihmettelivät hetken ja sitten jatkoivat eteenpäin, tajutakseen puolivälissä, että perkele, kyllä tässä nyt oikeasti kuvataan ja kääntyivät takaisin.  Poikkeuksena tietysti ne, jotka jäivät suoraan kameran eteen kyselemään ”mitä täällä tapahtuu?” ”kuvataaxtääljotain?”  Halusipa yksi jopa kesken oton ruveta juttelemaan näyttelijälle. Kaikki nämä ovat asioita, joita jokainen olisi varmasti tekemättä, jos kotona kysyttäisiin että tekisitkö, täh? Olipa niinkin, että kun meidän tähtien ulkopuolisille ilmoitettiin, että älkää katsoko kameraan, niin yksikään ei tehnyt kuten piti – katsonut ns. luonnollisesti hieman kameran ohi ja jatkanut tekemistään, vaan puolet katsoivat suoraan kameraan ja puolet päättivät tehdä todella työtä käskettyä ja katsoivat taivaalle, 45 astetta sivulle tms. No sehän vasta luonnolliselta näyttikin sitten.

Ehkä ihmiset sitten ajattelivat, että kun siihen kameran tielle menee lompsimaan, niin kyllä se lopullisellekin rainalle asti varmasti pääsee ja pam, 15 minutes of fame! No, valitettavasti nämä päätynevät korkeintaan filmifirman pikkujouluihin.

Eli kaikki mikä on kiellettyä tai outoa, on mielenkiintoista.  Huonoa kasvatusta, vai luonnollista uteliaisuutta? Vai kenties luonnollista tyhmyyttä?

Niin se ”näytteleminen”… En odota Jussia, en odota Oscaria. Nimi. ”Don’t quit the dayjob..” Ainiin, eihän mulla ole oikein sitäkään.. hmm..

Matkablogi; Vissoie

Olin valittu Les Clefs d’Or Scandinavian Zone Director tehtävään keväällä ja nyt koitti tuosta johtuva kokousmatka. Edellisen Scandinavian Zone directorin aikana tehtäviin valitut kokoustivat Las Vegasissa ja Dubaissa. Minun ensimmäinen matkani tässä seurassa osui Sveitsiin. No, perus ..tai sanotaanko perinteisenä suomalaisena kateus toki hieman iski, kun vertasin matkakohteita.

Vaan,  naama näkkäriltä! Sillä kokous pidettäisiin Vissoien kylässä Sveitsin alpeilla, halusin tahi en… No, Sveitsin alpit ovat kauniit!

  Kohteeseen on syynsä, sillä tämä oli 60. ExCo kokous ja se haluttiin viedä yhdistyksen perustajan, Ferdinand Gillet’n kotikylään. 

Vissoie sijaitsee 1204 metrin korkeudessa eteläisessä Sveitsissä, Sveitsin alpeilla.

Lento siis Geneveen, joka Helsingistä kestää n. 2,5 tuntia, kapteenista tai ainakin tuulista riippuen. Kentältä oli suora kuljetus hotelliimme. Lyhyesti poikkesimme Veveyn kylässä katsastamassa hotellin ”des Trois Corounnes” joka parilla sanalla oli HIENO! Tuolla Sveitsin ja Ranskan suunnalla kun vanhoja, hienoja, kuuluisia viiden tähden hotelleja on pienemmissäkin kaupungeissa.  Hieman on toisin täällä pohjolassa..voih…

Jahka pääsimme moottoritieltä pois ja nousemaan kohti korkeuksia alkoi viimeistään tuntumaan ulkomailta. Tiet ylös ovat kapeita ja liikennettä on. Onneksi seurueemme Irlantilainen jäsen ”uskalsi” mainita espanjalaiselle kuskillemme, suhteellisen suorin sanoin josko hän voisi kiltisti hidastaa… Taisi olla lähempänä ”hidasta, saatana!” tuo kommentti. Tämä oli hyvä. Ei ettäkö  varsinaisesti itse pelkäisin korkeita paikkoja, mutta kuolemaa joskus pelkään.

Vihdoin pääsimme kuitenkin perille. Grand Hotel Bellatola  (www.bellatola.ch) on kaunis, yli 152 vuotta vanha hotelli. Hotellia tällä hetkellä johtaa varmasti yksi maailman ystävällisimmistä pariskunnista. Aina avuliaat, kuvan kaunis Anne-Francoise ja aivan Jose Mourinholta näyttävä  Claude Buchs.

Hotellista löytyy viinibaari sen vanhassa kirjastossa, hieno, idyllinen ravintola, mahtava allas-osasto, jossa muuten on sauna, joka on hyvin, hyvin lähellä suomalaista versiotamme.  Allas-ostolta sauna-osastolle pääsee ovesta jossa on kyltit ”Adults only” & ”towel free area” . Tähän olisin kaivannut suomalaisena enemmän selvennystä - alastomuus saunassa ei ole itselleni ongelma, luonnollisestikaan. Mutta kun useimmat ihmiset eivät joko uskaltautuneet sisään, tai verhosivat pyhimpänsä johonkin muuhun kuin pyyhkeeseen, oli koko osasto hassuhko..tai ainakin joillekin hämmennystä aiheuttava. Otin silti löylyt, joskin jouduin kysymään kanssa saunojiltani,  josko veden heittäminen mahtaa haitata. Maisemat osastolta olivat mahtavat, ja puhun nimenomaan luonnon maisemista!

Huoneet ja käytävät olivat idyllisiä, joissa lattialaudat narisivat joka askeleella. Ihania huoneita oleskella – sikäli kun aikaa oli huoneissa oleskella.

Yön myöhäisinä tunteina Tamas, Unkarin pj, Central European Zone Director, yksi parhaista ystävistäni koko yhdistyksessä usein kuitenkin kutsui minut lasilliselle Palinkaa ja lauseiden vaihdolle. Suosittelen lämpimästi tätä hotellia kun vain St.Lucin tai Vissoien kylässä matkaatte. Aikaa kannattaa käyttää myös St. Lucin observatoriossa, sekä muutaman tunnin kävelyllä planeettojen polulla. Aurinkorasvaa kannattaa varata mukaan. Itse varmistin joka vuodenaikaisen palamiseni tällä kävelyllä…  Mikäli mahdollisuus avaa oven, käväise myös joissain lukemattomista pienistä viinikellareista, jotka ovat olleet paikallaan vähintään vuosikymmeniä. Yksi hienoimmista kokemuksista tällä matkalla olikin vierailu tällaisessa, jossa maistelimme muutama vuosikymmen vanhaa/tuoretta valkoviiniä ja paikallisia kuivattuja lihoja. (reissu ylipäätään ei vegetaristille olisi ruoan suhteen juuri lottovoittoja tarjonnut…)

 Nämä kylät ovat myös täynnä pieniä ravintoloita ja baareja, jotka näyttivät todella kiinnostavilta, harmikseni aikaa ei ollut näissä kuitenkaan piipahtaa. Yhdessä baarissa kävimme Tamasin, kanssa yhdellä oluella, viimeisenä iltana. Keskustelimme elämiemme murheista ja iloista. Näillä matkoilla aika menee kokouksiin ja järjestettyihin illallisiin. Pisin kokouksemme kesti 10,5 tuntia, johon ei lasketa välissä ollutta lyhyttä lounasta. Tiukkaa, tiukkaa asiaa läpi kokouksen. Ainoa asia, joka ei asiaan liittynyt, jonka vaivihkaa läppäriltäni tarkistin aika ajoin, oli menossa ollut SM-liigakierroksen tilanne. Mutta kuten Les Clefs d’Or:ien parissa aina, kaikki menee pehmeästi, niin hyvä henki näissä tapahtumissa aina on! Ranskaa kannattaa opetella edes auttavasti, sillä englannilla pärjää huonosti, tämän opin. Pitkiä puheita, pitkiä esitelmiä, aina ranskaksi. Tarpeeksi väsyneenä tämä on rasittavaa.

 Meidän kokemuksiamme löytyy myös toisesta blogista; http://lesclefsdor.wordpress.com/

Itse päätin vielä jäädä Geneveen yhdeksi päiväksi.

Olen Sveitsissä ollut Zürichissa kerran, lätkän MM-kisoissa, sekä samalla tervehtimässä enoani. Zürich on erilainen. Molemmat kokemisen arvoisia. Kuitenkaan en uskonut meneväni Geneveen ihan heti uudestaan, joten tästä syystä hylkäsin perheeni  vielä päiväksi. En tiennyt yhtään, mihin hotelliin minut sijoitettaisiin, mutta en ollut luonnollisesti huolissani. Kas, juuri ennen kyytiä Vissoiesta Geneveen,  Rooms Divisions Manager Hotel Le Richemond hotellista tuli juttusilleni ja kertoi, että hän majoittaa minut.  ”ah, you are the famous chef concierge we’ve been waiting for” …hmm, mitäpä siihen vastaamaan.. ja hän siis tarkoitti majoittavansa minut hotellissaan siis. Voi sitä vieraanvaraisuuden määrää. Concierget ovat veljeksiä, missä vain. Suomalainen saattaa näissä piireissä tuntea jopa vaivaantuneisuutta. Mutta oli se hienoa. Ei pelkästään palvelun viisi tähteä, vaan samalla tietynlainen rentous siinä, joka tietysti tullee yhdistyksen jäsenyydestä – kaikki olemme kavereita keskenämme. Olen kokenut hienoja, hienoja huoneita ympäri maailmaa, tämä ei paljoa jää niistä ihan parhaimmista. Suosittelen!

Geneve itsessään on suomalaiseen silmään mukavan kokoinen kaupunki, ihan käveltävä suorastaan…  Brasserie Lipp, suosittelen. Siellä illastimme koko joukolla. Mahtavaa, suosittelen. Oma valintani oli vasikan maksaa. Suosittelen, jos en jo maininnut. Paikallista käteistä, frangeja, kannattaa myös varata. Genevessä oloni  aikana oli vaikeaa löytää yhtään paikkaa jossa korttia hyväksyttäisiin.

 Viimeisenä päivänä kävelin niin paljon kuin jalat kantoivat,  Geneve on hieno paikka kävelylle. Ennen lentokentälle lähtöä kävimme Buchererin liikkeessä. Bucherer on brändi, joka mm. valmistaa concierge-avaimemme. Samassa tilassa myytiin lukemattomia muita huikeita brändeja, kuten muuan Rolexia. Hotelli- ja ravintola-alan ammattilainen täältäpäin ei paljoa noista putiikeista osta. Huomasin kuitenkin, että on olemassa kelloja, joita mielelläni pitäisin kapeassa ranteessani. Ostin suola- ja pippurisirottimet. Kauniit toki. …ja suklaata vaimolle, sveitsissä se on must… (ainakin jos on vaimo kotona odottamassa)

Mene Sveitsiin. Tuo tuliaisia!

Vauva ja meri

Vauva ja meri.

…tai ainakin allas. Uima-allas. Ja vähän tuskaa.

(Kirjoitin blogia menneen kesän tuskasta, mutta ei siitä tullut julkaisukelpoista, joten osia sisällytetty vauvauintiblogiin, ne kun sopivat niin hyvin yhteen.)

Mekin päätimme lähteä uimaan, vauvauimaan, Pikku Delfiinien pariin. Eikö ole hellää.(Nimen kannalta siis…) Toinen vaihtoehto oli Kultakalat. Nyt mennään hieman eri tasolla kuin vaikkapa Tuskassa. Ei ole Turmion Kätilöitä, ei löydy uintiryhmää, jonka nimi olisi Dying Fetus… Tuskasta löytyy.. tosin Tuskasta ei löydy Pikku Delfiinejä. ..tosin ainakaan tässä lapsen iässä, kun aloitamme, en usko että nimellä on väliä..

On muuten niin, että muksua ei altaaseen viedä ilman erityistä uima-asua. Tässä uima-asussa on säännöt. Kuten tietysti Tuskassakin, molempiin tapahtumiin tulee pukeutua tapahtuman edellyttämällä tavalla. Siinä missä Tuskassa voit nähdä pitkään nahkatakkiin ja stetsoniin puetun miehen naama verellä värjättynä, joka kulkee lävistetyn, tiukkoihin pikku pikku nahkashortseihin puetun naisen kanssa, joka vielä taluttaa nahkahihnassa nahkaan pukeutunutta kääpiötä, vauvauinnissa täytyy olla tietynlainen uima-asu. Sen tulee olla ns. mallia painitrikoo, jotta se tukee vaippaa. Värillä ei ole väliä ja värejä onkin useita. Mustaa ei hirveästi ole eikä niissä ole niittejä. Ja vauvauinneissa ne pienet kaverit eivät ole kääpiöitä, vaan vauvoja.

Uima-asussa on siis tärkeää, että se estää mahdollisen kakkavaurion pääsyn itse altaaseen, mikä luonnollisesti on paitsi ymmärrettävää, myös mukavaa. Vauvauinneissa kun on sääntönä, että jos joku – vauva tai isä - kakkaa altaaseen, (naiset eivät kuulemani mukaan ylipäätään kakkaa) uinnit perutaan, koko päivältä. Mikäli uintikerta osuu sille päivälle, jolla on (jo) kakattu, uintikerta peruuntuu, perutusta kerrasta ei saa korvausta. (Tuskassa mitään ei peruta, mutta korvaustakaan ei saa.)

Mikäli vauva pissaa altaaseen, ei ole syytä huoleen sillä vauvan pissa on puhdasta. Mitenkään automaattisesti aikuisten virtsan suhteen näin ei ole … vaikka ilmeisesti tämä käsitys on jäänyt päälle useimmillekin ihmisille varsinkin vesipuistoissa. Virtsa on vaaratonta, antaa mennä vaan. Suihkussa, altaassa, tuskassa, pissataan pois.

..mutta vauva tai ei, parempi jos pidettäisiin pidot muualla. Vauvaa ei voi syyttää, muita voi. Eli kaikki aikuiset; käykää vessassa ennen altaaseen menoa. ("Suihkuun ennen altaaseen menoa!" on tuttu kyltti, "vessaan ennen altaaseen menoa!" ei. Pitäisiköhän olla, voin suunnitella siihen infokuvan.) Sikäli istuvan kansanedustajan laulama ”minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet” laulu on aika krantun ihmisen laulamaa..että sinne veteen on kyllä pissanneet muutkin.

Valitsimme kuitenkin maanantain aikaisemman vuoron paitsi tytön jaksamisen kannalta oivallisempana vaihtoehtona, myös kakkavaurioita ajatellen – on todennäköisempää, että saamme uida koko puolituntisen ilman vaurioita, kuin jos uisimme viimeisessä ryhmässä. Kertoman mukaan keväällä näitä vahinkoja oli harva se kerta. Meidän aikanamme ei ole tällaista esiintynyt, ei vauvoilla, ei ohjaajilla, ei vanhemmilla. Jos vahinko sattuisi, peruttaisiin toki tämä vuoro, myös päivän muut vuorot, ilman korvausta! Eli pahimmassa tapauksessa siis maksat vauvauinnista ja joka viikko juuri ennen vuoroasi pikku jooseppi on kakannut altaaseen ja vuorosi on peruttu, taas. Ja rahat meni.

Tilat ovat näissä tapahtumissa pienet. Isiä, äitejä ja muksuja on nurkat täynnä. Pukuhuoneessa ja suihkutiloissa on ruuhkaa, lapset huutavat, itkevät tai muuten metelöivät. Isit komentavat, yrittävät pukea tahi riisua muksujaan ja ovet käyvät. Suihkussa käydessä täytyy vaan olla cool, kun ovet ovat altaalle päin avoinna vähän väliä. Täytyy yrittää valita aina se taain suihku ja hoitaa suihkuttelu nopeasti. Noh, ei tässä ihan playgirl materiaalia tosin olla, joten ehkä sinne ei altaalta vilkuilla, vaan siellä on tärkeämpääkin tekemistä. Vaan altaalle kun pääsee, loppuu itku ja kiire. (Ja mahdollinen nolostelu.)

Muksut ovat täällä aivan ihania. Poikkeuksena saman kansanedustajan laulaman känkkäränkän kärsimät yksilöt… On ihana nähdä vekaroiden samaan aikaan ihmetteleviä, mutta nauttivia ilmeitä kun heitä altaassa uitetaan... Uinti tuntuu olevan taivaallista. Suosittelen lämpimästi vauvauintia. Siihen tarvitsee tosin sen vauvan, tämä vain tiedoksi heille, jotka nyt lähtivät kohti Allergiataloa.

Suosittelen myös Tuskaa, vaikka hienon hieno tapahtuma Kaisaniemessä siirrettiinkin vähemmän hienoksi tapahtumaksi Suvilahteen. Suvilahti ei ainakaan Tuskan osalta ollut toimivin vaihtoehto, asfalttia ja soraa, ei mitään paikkaa missä istua ja chillata. Jos oluen halusi, jonotuskerta oli 40min. Onneksi oli Koffin vip-liput. Siellä ei tarvinnut jonotella ja istuakin sai.

Allasta ei turvallisuussyistä kai Tuskaan voi rakentaa (koska sinne pissataan ja sitten hukutaan nahka-asuineen) jotta vauvauinnin ja Tuskan voisi yhdistää, mutta Hevisaurus voisi tulla soittamaan, niin ottaisin tytön mukaan. Se on pop. Ei kun rock. Räyh!

Omituisia asiakkaita

Lieneekö sitä itse välillä leipääntynyt työhönsä vai taantuvatko asiakkaat välittömästi, kun ovat tekemisissä hotellien kanssa? Usein tuntuu, että asiakas ei kuuntele, ei muista, ei tiedä, ei osaa, ei ymmärrä, eikä varsinkaan ole itse tehnyt mitään väärin. Ainakaan mietteet eivät aina mene yksiin asiakkaan kanssa. Uusavuttomuuden määritelmän alle pitäisi lisätä kategoria palveluala-avuttomuus – ja nimenomaan asiakkaiden osalta.

Hotellissa yhteinen matkammehan asiakkaan alkaa sitä, kun asiakas lähtee varaamaan huonetta. Internet varaukset ovat pääasiassa kehitetty paitsi poistamaan ihmisten välistä keskustelua, joka sopii suomalaisille, myös vähentääkseen työtä hotellissa varauksen teossa ja näin vähentääkseen henkilöstökuluja. Usein kuitenkin juuri tästä tulee tuplatyö – asiakas usein soittaa ja kertoo, kuinka hän on sieltä internetistä tarkistanut hinnat ja saatavuuden ja nyt soittaa varmistaakseen, että onko tilanne juuri näin mitä siellä internetissä sanotaan. Kun vastaus on myöntävä, hän kiittää ja ilmoittaa sitten tekevänsä sen varauksen siellä internetissä. …vain soittaakseen taas takaisin varmistaakseen, että tuliko se varaus nyt perille. Eli työtä on hotellin päässä oikeastaan enemmän, kuin tuplasti.

Vielä vaikeampaa on silloin, kun asiakas tekee varauksen jostain nettivaraamosta katsomatta yhtään että mistä. Sitten ihmetellään, kun varaus ei olekaan tullut silmänräpäyksessä hotellijärjestelmään. Kivenkovaan väitetään että juu juu, juuri teidän nettisivuilta tein sen varauksen, vaikka hinta oli ihan mitä sattuu ja veloituskin lähti heti luottokortilta, vaikka hotellin järjestelmä ei tällaista hetiveloitusta tuntisikaan... vain sitten tunnin selvittämisen jälkeen ilmi käydäkseen, että asiakas ei todellakaan ollut meidän nettisivuillamme, vaan jossain www.ihanoutovaraamo.org nettisivustolla. Yhtälailla kuin asiakkaalla ei ole useinkaan pienintäkään hajua, että hän on tai ei ole maksanut hotellihuonettaan. Usein asiakas on varma, että huone on maksettu, vaikka luottokortti olisi syötetty esimerkiksi vain garanteerausta varten  tai on vaihtoehtoisesti yllättynyt, että varaus on veloitettukin jo. Tiliotteita ei seurata, ei pätkääkään. Näitä sitten selvitellään ja todistellaan asiakkaalle..ja aikaa ja rahaa kuluu.

 Tätä ennen asiakas on siis soittanut hotellille. Vastattuani Hotelli X, hyvää päivää, good afternoon, asiakas usein kysyy, do you speak english? Tekisi mieleni vastata, yes, do you? sillä juurihan sanoin ”good afternoon”. No, vastaan vain ”yes I do”. Tämän jälkeen  asiakas kysyy, ”is this hotel X?” ja juurihan vastasin siihen, että hotel X hyvää päivää, good afternoon, joten vastaan, että ”yes, this is”

Tulessaan hotellille kuuntelemisen, tai ymmärtämisen taso ei välttämättä ole parantunut. Esimerkiksi majoituskorttia täytettäessä asiakas monesti täyttää vain nimensä ja kysyy; ”riittääkstää?” Tällöin ohjeistamme, että se tulee täyttää kokonaan. Asiakas täyttää seuraavan rivin ja kysyy ”noriittääksny?” Tällöin ohjeistamme, että se tulee täyttää kokonaan” Tätä jatkuu, kunnes kortti on täytetty. Poikkeuksena tähän ovat asiakkaat, jotka ohjeistuksemme ”yläosan täyttö riittää” jälkeen täyttävät silti koko kortin. Mikäli tällainen kuuliainen asiakas sattuu olemaan kotimainen, hän yleensä kauhistuu kohdassa, johon täytetään passin numero. ”APUA, mä jätin mun passin kotiin, enkä mä muista sen numeroa” ..jolloin pääsemme rauhoittelemaan asiakasta, että emme häneltä passia ole vaatimassa.

Sisäänkirjautumisen tässä vaiheessa asiakkaalta pyydetään luottokorttia, mikäli sitä ei siellä netissä ole jo annettu. Tämähän on yleinen tapa hotelleissa. Usein suomalainen kuitenkin tästä loukkaantuu – eihän hän ole varas, huijari, eikä mitään muutakaan ikävää. Usein kuulee, että ”MINÄ matkustan jatkuvasti eri hotelleissa ympäri maailmaa eikä MISSÄÄN ole ikinä kysytty luottokorttia”  Haluaisin kysäistä, että mihin hänen maailmansa oikein rajoittuu. Ei millään pahalla ketään kohtaan, mutta kyllä se vaan niin on, yllättävän moni vain unohtaa tai ”unohtaa” maksaa sen laskunsa ja vain poistuu hotellista. Jotkut tosin eivät poistu noin vain, vaan tulevat kyllä tiskille ja ilmoittavat, että ”mätuunmaksaatänkäteiselläensviikolla” No ei saatana, eihän se käy. Eihän ruokakauppaankaan mennä ottamaan lakuja ja ilmoiteta kassalla, että tullaan maksamaan sitten joskus.

 Sen ymmärrän, että hotelliin mennään usein nauttimaan, hotellissa asuessaan ei tarvitse siivota, kokata ja muutenkin voi mennä ”nollat taulussa”. Mutta kyllä sitä ihmetyttää edelleenkin se, miksi nautinto kärsii, jos joka päivä ei vaihdeta lakanoita ja pyyhkeitä. Yhtälailla jokaisessa, joka ikisessä hotellissa, missä olen työskennellyt, joku valittaa aina, että aamiainen oli hieman suppea. Kun siellä aamiaispöydässä kuitenkin on erilaisia leipiä, erilaisia leikkeleitä, erilaisia juustoja, karjalanpiirakoita, erilaisia levitteitä, myslejä, kaurahiutaleita, siemeniä yms. vihanneksista ainakin kurkkua, salaattia, tomaattia ja paprikaa. On hedelmiä ja hedelmäsalaattia, jogurttia ja viiliä, on keksejä ja jopa mahdollisesti leivonnaisia. Siellä on paistettua pekonia, nakkeja, lihapullia. On munaa – kauemmin ja lyhyemmin keitettyjä sekä munakokkeliakin. On erilaisia kahveja ja teevalikoima, mehuja, maitoa, piimää ja vettä. Herää kysymys, että minkälainen aamiainen herralla kotona oikein on?!!?

Hassuja kysymyksiä tulee vastaan harva se päivä.

Jossain määrin turhia kysymyksiä ovat ”sataako ulkona?” ..no katso ikkunasta! Tai ikkunan edestä kävely respaan ”onko tolpalla takseja?” no minäpä kävelen sinne mistä juuri tulit ja tarkistan”. Kysymykseen, ”onko paikkaan C pitkä matka?” voin vastata toki, mutta kysymykseen, ”no voiko sinne kävellä?” en. Rouvan kun tulee itse tietää, missä kunnossa se oma kunto on

 Eilen vastaanotin kysymyksen ”paljonko on 2 hengen huoneen hinta?” vastasin rehellisesti. Asiakas kysyi tähän, että ”onko tämä hinta kahdelta hengeltä, vai onko se koko huoneen hinta?” Jouduin miettimään.

 Voihan sitä myös päteä. Kollegani Pasin vastaanottama kysymys; Oletteko varmoja, että tyynynne höyhenet ovat ankasta, sillä ne tuntuivat hanhen höyheniltä” on lajissaan legendaarinen.

 Harmittaa, että suurin osa hassuista ja omituisista kysymyksista on painunut unholaan, pitäisi kerätä näitä kysymyksiä johonkin ylös, jotta niitä tänne blogiinkin saisi laitettua.

Hotelli on siis omituisia kysymyksiä täynnä, mutta tyhmiä kysymyksiä ei olekaan! Omituisia ja tyhmiäkin asiakkaita on, kaikki tervetulleita.

Paska duuni

On se vaan käsittämätöntä, kun pomot eivät ymmärrä. Eivätkä osaa. Pomot ovat kädettömin ammattikunta, kädettömämpiä kuin kädettömät itse. Mistä niitä pomoja oikein tulee?

Eipä taida olla yhtään työpaikkaa, jossa managementiin oltaisiin täysin tyytyväisiä. Parhaat esimiehet ovat ehkä ne ihan lähimmät, sekä mahdollisesti se leppoisa kaikkein isoin pamppu, jota näkyy harvoin, eikä hän ole ihan perillä ruohonjuuritason ongelmista. Mutta kyllä niistäkin valitetaan.

Mikä siinä sitten mättää, että kaikki mättää? Olisiko niin, että se nyt vaan on tyhmää olla valittamatta. Pomoista valittaminen kuuluu asiaan.

Jokainen aloittaa pohjalta. Toiset pohjemmalta (Sami Agricola loi juuri uuden sanan) kuin toiset. Joku syntyy kultalusikka, toinen kulunut puukauha suussaan, mutta ei kukaan suoraan peruskoulusta toimitusjohtajaksi hyppää. Ehkä jossain isin pikku puudeli etenee ansiottomasti turhan nopeasti, mutta poikkeus vahvistaakin säännön.

Pomo on mitä luultavimmin kouluttautunut, tehnyt töitä ja ansainnut etenemisen pois siitä ns. perusduunista, siitä samasta joukosta, joka pomoista valittaa. Pomolla ei välttämättä ole suurta hinkua tehdä ns. omien esimiestehtäviensä lisäksi sitä samaa duunia, josta on pois päässyt.

Kuitenkin yksi suurin ärtyneisyyden syy lienee se, että pomo on päässyt siihen pieneen norsunluutorniin – viereiseen pikkutoimistoon, josta kiireisinäkin hetkinä korkeintaan kannustetaan, ”hyvä te, kyllä te pärjäätte” kun toivottaisiin, että esimiehet tulisivat auttamaan, tekemään kiireapua, sitä samaa hommaa, kuin työntekijätkin – ”samaa porukkaa” kun ollaan. Kaikkein suurin, oli se sitten hyvin lyhytkestoinen tai ei, tyytyväisyyden tunne työntekijöille usein tulee, kun pomo tulee tekemään kysymättä samaa hommaa kuin ”memuut”

Samaan aikaan kuitenkin työntekijöiden tulisi muistaa, että on syynsä, että on pomoja. Heilläkin on omat toimenkuvansa, omat työnsä, jotka eivät ole juuri sitä, mitä alainen tekee. Jos työntekijöiden, alaisten hommat eivät hoidu tai toimi, on pomolla helvetin ikävää, pomohan on se, joka on viime kädessä vastuussa. Mutta jos pomo ei tee hommiaan, ei varmasti ole mukavaa alaisillakaan - omaa työtään on silloin helvetin vaikea tehdä.

Vielä tässäkin tulisi myös muistaa, että KAIKKI EIVÄT HALUA ESIMIEHIKSI, ”pomous” ei ole mikään itseisarvo, se on työtä, jolla on tarkoitus, yhtälailla, kuin se ”perusduuni” joka on KAIKEN pohja, se tärkein juttu. Kaikkien tulisi muistaa että mitään työtä ei tulisi väheksyä, siksi avoimuus molempiin suuntiin työpaikalla olisi rock!

Yksi iso dilemma lienee pomon paikka omiin pomoihinsa ja omiin alaisiinsa nähden. Kuinka etäinen kaikessa kaverillisuudessa tulisikaan olla? Kultainen keskitie on hieno sana. Mutta missä se tie menee ja missä siinä on viivat?

Täytyisi siis yrittää muistaa, että yhdessä firmassa kaikki ovat samassa veneessä ja soutaa tulisi samaan suuntaan – niin työntekijöiden, kuin kaikkien esimiestasojen.

Työpaikan vaihto tekee välillä hyvää ja on oman urakehityksen kannalta joskus varmasti suotavaa. Kaikissa asioissa ruoho ei kuitenkaan ole vihreämpää aidan toisella puolella. Pomot jatkavat samanlaisina muuallakin, tekevät omaa tärkeää työtään, mutta sielläkin niistä valitetaan. Jos ei nyt, niin tulevaisuudessa.

Yksi asia on kuitenkin mielestäni fakta; vaikka työnjohto ei toimisi työntekijän mielestä hyvin, työkaverit voisivat olla parempia, homma tuntuu kusevan, tulee silti olla ylpeä siitä firmasta, siitä talosta, niistä tiloista jossa työskentelee. Siitä tulee olla ylpeä myös siirryttyään muualle. Siinä vaiheessa, kun ei tunne ylpeyttä siitä yrityksestä, jossa työskentelee, on aika huomata, että on alunperinkin on ollut väärässä paikassa. Minä olen ylpeä Palacelainen, Scandiclainen ja Korpilampelainen. Hienoja taloja! Eikä ole nyt yhtään valittamista!

(sarjakuva b.virtanen)

Suomalaisuudesta vol. 2

Kirjoitin aikaisemmin blogin suomalaisuudesta. Etenen tässä vielä vähän enemmän sen ytimeen.


On fakta, että voi olla yksi ilman, että on yksinäinen. Tai toisinpäin. Suomalaisiahan ei lähtökohtaisesti tunneta erityisen avoimina ja sosiaalisina ihmisinä. Pitävätkö suomalaiset sitten keskimääräistä enemmän hiljaisuudesta, rauhallisuudesta ja ”seurattomuudesta”? Ainakin minussa, huolimatta ehkä keskiarvoa ponnekkaammasta sosiaalisuudesta, ainakin näin suomalaisena, minussa asuu erakko. On hienoa olla yksin välillä. Esimerkiksi mikäs sen hienompaa, kuin mennä mökille, olla ilman sähköä ja juoksevaa vettä, laittaa nuotio tulelle ja istua hiljaisuudessa lukien kirjaa. Myös pitkät pyörälenkit yksin ovat hyvää terapiaa. Ylipäätään saatan tehdä asioita yksin. Enkä nyt tässä tarkoita vessassa käyntiä, linja-autolla kulkemista, päässälaskua tai muuta, mistä voi aikanaan olla lapsesta ylpeä. Vaan asioita, joita normaalisti tehdään kaverin kanssa. Ei, en tarkoita makuuhuonepuuhia tai käden töitä- vaan esimerkiksi festareille menoa. Festarithan ovat hyvin suomalainen kesäjuttu – huolimatta siitä, että toki myös yhtälailla muissa maissa festareita paljon on.
Kävin tuulettumassa sunnuntaina Myötätuulirockissa Hakunilassa. Kaverit olivat estyneet, mutta bänditarjonta oli sellainen, että halusin käydä kuuntelemassa. Pääsääntöisesti inhoan isoja väkijoukkoja ja pidän rauhallisuudesta. Siinä mielessä metallimusiikin festarit ovat ihan mukavia. Esimerkiksi Tuska on suomen rauhallisimpia festareita. Tämä selittyy tietysti esimerkiksi sillä, että se on tietyn musiikin festari, eli sinne mennään kuuntelemaan musiikkia. Tällaiset tiettyyn musiikkiin keskittyvät festarit ovat myös pienempiä kuin muut. Useat muut festarithan siis kattavat kaikenlaista musiikkia, joten välissä soittaa bändejä, joiden musiikista joku toinen ei ole kiinnostunut, Jenni Vartiaisen jälkeen Children of Bodom ja näin ollen siinä välissä sitten tehdään muita asioita, kuten riehutaan ja/tai ryypätään teltassa.
No, joka tapauksessa, varsin mukavaa on ”chillailla” ihan yksinään ja nauttia musiikista josta pitää.


Tuossa blogissa suomalaisuudesta ja siihen liittyvistä liioitteluista oli totta toinen puoli - kyllä joskus kuitenkin joku niistäkin väittämistä pitää paikkansa. Näky myötätuulirockin festarialueella oli jokseenkin absurdi, hyvin kaurismäkeläinen, sanoisin. Festarialue oli puolityhjä, tai oikeastaan tyhjempikin ja taivaalta satoi vettä. Edustin siis tietyltä kantilta hyvin perinteistä suomalaista miestä. Seisoin yksin vesisateessa kuunnellen metallia.

Pitääkö herkistelymusiikin aina olla celinedionia? Voiko herkistyä jos kuuntelee oikein kunnon räminää? Kun isäni kuoli, kuuntelin paljon Mokoman sydänjuuret – kappaletta. Tästä kappaleesta näin ollen tulee aina mieleen tuo kyseinen päivä. No, Mokoma kun soitti tuon kappaleen Hakunilan illassa, herkistyin. Tuli kyynel silmäkulmaan. Vaan, koska suomalainen mies ei näytä tunteitaan julkisesti, en minäkään tietenkään sitä näyttänyt. Seisoin vain paikallani ja annoin sateen pyyhkiä kyyneleen poskelta. Olisiko se VIELÄ suomalaisempaa? – seisoa yksin vesisateessa kuunnellen metallia ja tirauttaa kyynel?

No, suomalaisuuden ytimessä ollaan tänään – juhannus! Tänään moni kurkottaa yli veneen laidan ja näkee heijastuksena tulevan leskensä puolison. Älkää hukkuko, pissatkaa rannalta! Nauttikaa metallista ja muusta musiikista, polttakaa kokko, älkää hakatko puolisoa, halatkaa. tai jos hakkaatte, hakatkaa hellästi vihdalla. Hyvää Juhannusta!

Kakasta asiaa

Kakasta ja kakkaamisestahan voisi puhua vaikka kuinka paljon. Kakalla käyntihän on elämän suuria nautintoja, kun sen saa rauhassa tehdä, älkääkä hymistelkö siellä, tiedätte että olen oikeassa. Vaan Käykääkäpä itse parin viikon armeijan metsäleiri keskellä kylmää, runsaslumista talvea. Päällä pitkät kalsarit ja t-paita, nalleasu, maastohousut ja –takki, toppahousut ja –takki sekä siinä päällä vielä lumipuku. Käypä sitten sissipaskalla, äläkä likaa itseäsi. Siinä on hommaa. No, parempi varmaan että tämä kakka-keskustelu kuitenkin painottuu vauvaan.


Vauva käyttää keskimäärin 8-10 vaippaa päivässä. Vuodessa se tekee 2920 – 3650 vaippaa. Vaippaa käytetään parisen vuotta. Kertakäyttövaippa YTV:n mukaan maatuu 200-500 vuodessa (!). Suomessa syntyy vuodessa sellaiset 60 000 vauvaa. Siitä sitten laskemaan. Kuormittaahan paitsi tuo laskutoimitus päätä, myös vaippamäärät luontoa. On siis pieni syy käyttää kestovaippaa. Jalo ajatuksemme olikin käyttää vain kestovaippoja. Vaimo teki itse näitä vaippoja muutaman, sekä kuoren, että imuosan. Ja olihan niitä äitiyspakkauksessakin. Viime vuoden pakkauksessa selkeästi parempia, kuin tämän vuotiset, meillä on molempia. No, jalosta ajatuksesta huolimatta, tiedostimme todellisuuden – ihan pelkästään kestovaippoja emme ole jaksaneet käyttää, sillä ne ovat hieman enemmän työtä aiheuttavat kuin kertakäyttövaipat. Esimerkiksi yöllä pienessä unipöhnässä sitä melkeinpä mieluummin vaihtaa nopeasti sen kertakäyttöisen päälle. Mutta kun käyttää kestovaippaa edes osin, säästää sekin luontoa. Pääsääntöisesti me kuitenkin käytämme kestovaippoja. (ainakin tähän asti) Ei ollut syyttä suotta kestovaippayhdistyksen puheenjohtaja linnanjuhlissa-vaikka kateellinen ja katkera toki kollega-puheenjohtajana olinkin.


Sitä kakkaa tosiaan tulee. Vaipanvaihtovastaavana ilon hetkiä ovat tilanteet, jolloin juuri vaipanvaihdon jälkeen pamahtaa uusi tavara lastaus-sillalle. Pari kertaa olen päättänyt antaa mukelon ottaa ilmakylpyä pepun pesun jäljiltä josta hän on kiittänyt spruuttaamalla uuden lastin pyyhkeelle, jolla on makoillut. neidin ensimmäinen matka osui Lahteen. Olimme katsastamassa vaimon osaomistaman ravihevosen koelähtöä Jokimaan raviradalla. Kun prinsessa rupesi käyttäytymään arvolleen sopivasti ilmaisten näin nälkänsä, päätimme poistua kohti autoamme. Autolla syöttö onnistui, joskin toki tapaan kuuluen se kesti jonkin verran. Tämän jälkeen huomasimme, että vaippa olisi vaihdettava ja se on tehtävä autossa. Turvakaukalo irti, pyyhe penkille, neidiltä vaatteet pois, vaippa pois, pepun puhdistu liinoilla, uusi vaippa tilalle, vaatteet päälle, turvakaukalo kiinni, neiti kaukaloon. Turvavyöt kiinni ja PAM! Äänestä ei voinut erehtyä. Neiti ulos kaukalosta, kaukalo irti, pyyhe penkille, vaatteet pois, vaippa vaihtoon, peppu puhtaaksi, uusi vaippa, vaatteet päälle, kaukalo kiinni, neiti kaukaloon. Auto käyntiin ja sadan metrin ajon jälkeen – nälkä. Mikä ihana tekosyy. Auto parkkiin ja odottamaan.


Toisaalta pissaa tulee myös paljon. Harsoja kuluu. Mutta koska olemme rukoilleet ja rukoilleet, että saisimme vihdoinkin pestä sohvat ja lakanat, samoin kuin päällä olevia vaatteita, joita emme juuri muutoin pese..on ratkaisu löytynyt – ilmakylvyt. Nyt niitä saa pestä. Tytön kohdalla kun ei vaadi kuin nanosekunnin, että hän vääntää hanan päälle. Hän odottaa ja odottaa tilaisuutta ilmakylvyn aikana. Sitten kun siirrän häntä pyyhkeeltä esim syliin, PAM. Kamat vaihtoon. No, onneksi kumpikaan tavara ei vielä haise. Joten en vielä valita. ..siis kunnolla valita. Valittaahan kannattaa aina vähän.


No, shit happens.


Helppo vauvahan tuo kaikin tavoin. Ja vasta kuukauden vanha. verrataan tätä tekstiä sitten siihen, jonka kirjoitan vuoden päästä.

Päivitys tähän näin vuoden lopulla; Vaimo tekee puoliammatikseen erilaisia vaatteita yms. Valikoimiin lukeutuu myös kestovaippoja, jotka ovat varsin laadukkaita. Vaippakuoria löytyy eri väreissä. Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä vaikkapa allekirjoittaneeseen; yoto1@hotmail.com

Naiset, vol. 2

Isyyslomalla on aikaa! Ainakin tässä vaiheessa, jossa muksu on 24/7 joko tississä kiinni tai nukkuu. Isän osuus on olla tukena, tehdä kotitöitä yms. Aikaa siis tässä vaiheessa vielä jää... Joten kirjoitan...


Kirjoitinkin blogin ”naiset” marraskuussa 2010. Aiheena oli kuinka helvetin vaikeaa miehen on naisia ymmärtää.. Joskus sitä tulee mieleen, että miksi, paitsi toki lisääntymistarkoituksessa, luonto on asiansa hoitanut, sillä välillä tuntuu, että heteroseksuaalinen rakkaus on tuhoon tuomittu… Ylipäätään, täysin heterona, en tuomitse minkäänlaista suhdetta, kunhan molemmilla on lainkirjaimen mukaan mukavaa – antaa mennä! En täysin tiedä, pitäisikö seksuaalisuutta määritellä… Mutta palatakseni asiaan, miksi miehen ja naisen välinen suhde on niin vaikea? Seuraava pieni teksti on suora jatkumo ”naiset” blogiin.


Naisen ei yleensä tarvitse kertoa miehelle, kun on tehnyt kotiaskareen. Miehen sen sijaan tarvitsee kertoa naiselle tuo asia. Ei pönkittääkseen omaa kotitalousegoaan, vaan siksi että kertomatta jättäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että asiaa ei ole miehen toimesta suoritettu. Naisen tarvitsee tietää. Omituista on kuitenkin se, että naisen tulee tehdä tarkistuskysymyksiä. Esimerkiksi kun mies on pessyt jonkin asian, nainen kysyy ”käytitkö pesuainetta?” No, ilman pesuainettahan olisi ollut kysymys vain huuhtelusta. No, joissain tapauksissa nainen saattaa mennä tarkistamaan tehdyn työn tason.
Pahin tilanne on kuitenkin silloin, kun mies lähtee tekemään naisen pyytämää asiaa naisen huomatessa tämän. Silloin nainen saattaa lähteä mukaan, neuvomaan. Miehen pitää asia kuitenkin suorittaa, sillä tällöin mies osallistuu. Homma menisi ensinnäkin nopeammin, kun nainen tekisi asian itse, jos se kerran tulee suorittaa tietyllä, tarkalla tavalla. Mahdollisesti myös vältyttäisiin siltä, että mies suuttuisi naiselle tämän seisoessa vieressä, tarkkailemassa, neuvoessa. Toisaalta nainen suuttuisi miehelle, jos ei saisi neuvojaan läpi. Pattitilanne, mikäli kirjoittamattomat parisuhdesäännöt eivät takaisi sitä, että nainen on oikeassa. On kuin miehen tulisi muistaa, että kotonaan mies on vain kylässä naisen luona. Taulujen paikat, muu järjestys ja siisteystaso asunnossa on naisen päätäntää, myös silloin kuin mies on olevinaan jotain ehdottanut.
Mies ei useinkaan kysy naiselta tämän neitien huoneessa käynnin jälkeen ”pesitkö kädet?”. Nainen sen sijaan saattaa kysyä. ”Totta helvetissä pesin, mitä sä luulit?” …tämä miehen kysymys sen sijaan on tyhmä, sillä ilmiselvästi nainen luuli, että mahdollisesti mies ei pessyt käsiään. Mistä tämä johtuu? Siitä että mies ei kenties pese käsiään joka paikassa, kuten koskettuaan lemmikkikissaansa, ovenkahvaan tai kahvikuppiin?


Kuten ystäväni Arjan poika totesi; miehet ovat Marsista, naiset Snickersistä!


Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin.

mitä lapsestani tulee isona?

(kirjoitus ei liity omaan lapseeni, vaan heräsi veikkaajan artikkelista)


Kuinka paljon on järkevää valmistaa lastansa aikuiselämän uralle? Mikäli haluaa lapsestaan NHL jääkiekkoilijan tai huippupianistin, lienee syytä ruveta harjoittamaan häntä päivittäin jo hyvin nuorena. Silti maailmalla meininki vaikuttaa hyvin epätodelliselta omissa ajatuksissani. Esimerkiksi Veikkaajan (22/11) reportaasissa ”Isä, Poika & Unelma” kerrotaan omasta mielestäni kauhistuttavaakin tarinaa siitä, kuinka alle kymmenen-vuotiailla pojilla ei ole elämässään juuri muuta, kuin jääkiekko – ammattimaisesti valmennettuna. Joka päivä. Artikkelissa kerrotaan, kuinka pojilla ei ole muita harrastuksia, eikä juuri vapaa-aikaa. Nämä huippumodernit akatemiat kouluttavat pojista tulevia NHL-tähtiä ja maksavat vanhemmilleen omaisuuksia. Kuten artikkelissa yksi isä kertoo, samalla summalla voisi kustantaa pojan yliopistouran. Halutaanko silloin lapselleen parempaa elämää, vai yritetäänkö elää omaa, kadotettua unelmaansa. Nyt nimittäin rupeaa pelottamaan, että mikä oli se minun unelmani, joka ei toteutunut. Herääkö se eloon, kun lapsestani kasvaa sen ikäinen, että voin ruveta kouluttamaan häntä. Halusin olla ainakin teräsmies. Koulutus alkakoon. No, halusin olla myös sotilas – aseluvat kuntoon ja muksun kanssa metsään?


Siinä vaiheessa, kun poika on 25-vuotias ja NHL:n ensimmäisen varauskierroksen pelaajana pelaa Stanley cupista, ansaitsee miljoonia hän kai voi sanoa elävänsä unelmaansa. Toivottavasti. Ehkä silloin ei koe menettäneensä mitään lapsuudestaan. Mitä, jos lapsen lahjat eivät yksinkertaisesti ole riittäneet niin pitkälle, varaus on ehkä tullut jossain vaiheessa, mutta ura ei ole ottanut tulta alleen. Tai motivaatio on mennyt siinä teini-iän loppupuolella ainaiseen harjoitteluun. Siinä on sitten menetetty lapsuus ja mahdollisesti isä-poika-suhdekin on sitten katkennut. Sitä lapsuutta kun ei saa enää takaisin. Korkeintaan etsitään maanantai-iltana pubista äiti hahmoa ja leikitään teräsmiestä makuuhuoneen puolella.
Toki jos lapsi tosiaan on yltiölahjakas, jääkiekossa, tai vaikkapa pianon soitossa ja yksinkertaisesti haluaa harjoitella. Jos lapsi istuu päivät pitkät flyygelin ääressä ja hakkaa kauniita sointuja taivaalle, mikä ettei sitten voisi kustantaa myös (kallistankin) opettajaa ja koulua. Mutta voisi olla hyvä tuputtaa myös muita asioita. Kannattaa muistaa, että mahdollisimman laaja harrastaminen tukee usein toistaan. (kuten jääkiekon pelaaminen tukee pianon soittoa, eh?)


Kaikkein ikävin tilanne on tietysti, mikäli menestyminen jossain lajissa on koko perheelle ainoa keino ulos kurjuudesta. Mitä tapahtuu silloin, kun lapsi ”epäonnistuu” eikä hänestä staraa tulekaan? Ja eikö heikko-osaisimmillakin lapsilla ole oikeus leikkiin?


Voisiko vanhempi unelmoida lapselleen ns. perusduunia?
Mitäpä jos haluan lapsestani vastaanottovirkailijan? Rupeanko kouluttamaan häntä hommaan päivittäisillä harjoitteilla jo pienestä pitäen. Joka kerta, kun tulee vieraita, pikkuinen checkaa heidät sisään oikeilla fraaseille yms. Kotonamme käy kerran päivässä tunnettu, huippukallis, mutta tehokas respakouluttaja. Ei, leikkiköön mitä leikkii. Koulut on käytävä, mutta erikoistua saa mihin haluaa, raksalle tai kirurgiksi, ratsastajaksi tai metsuriksi, fine by me. Hotellialaa en tule suosittelemaan, mutta, be my guest, jos veri vetää..


Olisihan se jännää, jos vaikka hotelliala toimisi kuten NHL. kerran vuodessa eri hotellit pitäisivät varaustilaisuuden. Edellisenä vuotena huonoimman tuloksen tehnyt hotelli varaisi ensimmäisenä. Tämän jälkeen ei tehtäisi nykyisen kaltaista työsopimusta, vaan sopimus mallia 2+1 eli kahden vuoden sopimus, jossa optio kolmannesta. Parhaat respakot saisivat toki parhainta palkkaa. Mutta voi sitä päivää, kun hotelli treidaa virkailijan, otsikot huutaisivat; ”Scandic Grand Marina myi vastaanottovirkailija Joutsenvuon Radisson Royaliin” Ja uran loppupuolella voisi lähteä jäähdyttelemään alempiin sarjoihin, Helsingistä Vaasaan. Uran jälkeen työtakki nostettaisiin hotelliaulan kattoon. Ah, unelmia. Vaan ei, ns. normaalien töiden tekijät ovat meitä tavallisia pulliaisia, joiden lapsuus kuitenkin on toivottavasti ollut vapaa ja virikkeitä täynnä.

Synnytysblogi

Ihana verilöyly synnytys-salissa.

Kyllä on jännä, miten niin rujo, jopa makaaberi tapahtuma kaikkine huutoineen ja sairaalaympäristöineen jne. voi olla niin kaunista, kuin synnytys on. Se vetää sanattomaksi. Paitsi että isällä on iso huoli puolisostaan, kun tämä on selvästi tuskissaan ilman, että puoliso voisi juuri mitään tehdä. Samaan aikaan se kuitenkin nivoo pariskuntaa minuutti minuutilta lujemmin yhteen.
No, synnytimmekö me Rovaniemellä, Jorvissa, terkkarissa vai Naistenklinikalla?


Mitäpä jos synnyttää kotona? Kuulen tänne asti kaikki kauhistuneet kirkaisut ja huokaukset. Itsekään en ollut tällaisesta vaihtoehdosta kovin innoissani, sillä ajattelen edelleen, että kaikenlaiset komplikaatiot ja muut ongelmatilanteet pystytään varmasti sairaalassa hoitamaan. Vaimo sen sijaan tätä vaihtoehtoa tutki ja selvitti, diplomi-insinöörin tarkkuudella ja karjalaisella sinnikkyydellä. No, joka tapauksessa, ajatelkaapa kuinka kauan ihminen on synnyttänyt sairaalalla vs. kotona (johon mukaan luettakoot sauna tms. kotipiiriin laskettavat rakennukset, eläinsuojat ehkä pois lukien) Maailmalla tämä ei olekaan mitenkään epätavallista. Enkä tässä nyt tarkoita pimeintä Afrikkaa, vaan esimerkiksi ”pimeintä ” Hollantia ja ”pimeintä” Englantia, joissa valtio tähän jopa kannustaa. No, Suomessa tämä ei oikeastaan ole vaihtoehto. On toki kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka yrittävät ajaa tätä asiaa. Siihen on olemassa jopa yhdistys. Tuo aktiivisynnytys ry toki on muutenkin luonnollisen syntymän ja kasvun asialla, siihen voi tutustua lisää netissä. Tähän piiriin kuuluu kokeneita kätilöitä, jotka sitten ovat valmiita hoitamaan kotisynnytyksiä. Vaan, eivät kuitenkaan ensisynnyttäjiä. Itse koin tämän maailman hyvin kaksinaamaiseksi, samalla kun kannustettiin kotisynnyttäjäksi, kieltäydyttiin auttamasta. Vaimolle oli kova paikka huomata että kätilöä ei kotisynnytykseen meinaa löytääkään ja oli kovan työn takana että sellainen löytyikin. Huolimatta, että olisin itse ehkä valinnut synnytyksen sairaalassa, olin ja olen hyvin, hyvin vihainen näille ihmisille, jotka kieltäytyivät auttamasta. Tämä siksi, että kun vaimoni saadaan surulliseksi, minä otan sen henkilökohtaisesti! Minun vaimoani ei rangaistuksetta itketetä – olkoonkin rangaistus vain hiljainen suuttumukseni. Vaimo ei näin jyrkkää kantaa heihin ottanut, sillä hän on silti kokenut saaneensa heiltä arvokasta tietoa. Hyvä niin.


No, koska vaimo ehdottomasti halusi synnyttää kotona, koin, että ainoa vaihtoehtoni on tukea häntä 100% tässä asiassa. Kerroin hänelle kyllä huoleni ja mielipiteeni, mutta lupasin olla täysillä tukemassa.. Yhtälailla vaimo päätti synnyttää 100% luonnollisesti, ilman mitään lievennyksiä, minkä tietysti kotisynnytys takaisi. Uskon kyllä tutkimuksiin, joissa kerrotaan vauvan saavan paremman kosketuksen maailmaan ilman puudutusaineita, jotka häneenkin sitten vaikuttaisivat, kuten myös että syntymä on vauvalle stressittömämpi kotiympäristössä. Korostan toki että tiedostan kyllä, etten itse ole synnyttänyt, enkä voi asiasta tietää, samoin kuin en millään tavoin pyri tuomitsemaan ketään, joka ottaa spinaalit, epiduraalit, ilokaasut yms. yms. No, kotisynnytystä suunniteltiin ja kaikki valmiiksi laitettiin, saimme kuin saimmekin kotisynnytykseen suostuvan kätilön, sekä terveydenhoitajan. Ostimme tavaroita, kuten esimerkiksi ison pumpattavan synnytysaltaan

(V-mäinen täyttää, hyvin V-mäinen tyhjentää, wink wink), letkun täyttöä varten, sekä letkun poistoa varten, pumpun sekä ilmatäyttämiseen, että veden poistamiseen. Ostimme pressuja alle, synnytystä varten jumppapallon, kaiken tarvittavan. Keittiöveitsiä en sentään teroittanut mahdollista sektiota varten. En ole varma josko olen kenellekään maininnut, että synnytys ei käynnistynyt laskettuna päivänä. Näin ollen ongelmaksi alkoi muodostua aika, tuo mittaamattoman arvokas ”luonnonvara”. kotisynnytystä ei voisi suorittaa enää 42 viikon jälkeen. Tästäpä johtuen vaimon naamasta hermostuneisuus näkyi, viitaten edelliseen blogiini, jossa kerroin ilmaveivin viuhuvan meillä päivittäin, itku oli herkässä ja huoli oli kova.
Kotisynnytys-suunnitelmista johtuen ”missätesynnytätte” –kysymykset olivat kiusallisia. Mahdollisesta vastustuksesta ja kysymys- ja opastustulvasta johtuen, vastasinkin pääsääntöisesti että olemme ilmoittautuneet Haikaranpesään, mikä pitikin paikkansa. Joka tapauksessa pahoitteluni niille, jotka kokevat minun valehdelleeni pahasti ja loukanneen, tarkoitukseni oli suojella synnyttäjää. No hard feelings 
No, aika rupesi olemaan täysi ja supistuksia tuli. Kätilö ja terveyden hoitaja tulivat paikalle asuntoomme ja ruvettiin tarkkailemaan ja odottelemaan. Joku saattaa jopa sanoa että ”haa, aivan” kun kerron, että synnytyksessä kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Synnytys ei lähtenyt edistymään ja homma laitettiin telakalle, apujoukkomme olivat hyvin epävarmoja synnytyksestä, sen käynnistymisestä, sen hoitamisesta kotona. Lieneekö syynä hieman yli mennyt aika vai heidän omat kiireensä, he kuitenkin päättivät poistua. Ilmoittivat tulevansa tarvittaessa takaisin, mutta käytännössä mahdollisuus kotisynnytykseen suli käsiin, vain tunteja ennen synnytystä. Ymmärrettävistä syistä tämä rassaa synnyttäjää, niin silloin, kuin vielä nytkin. Päätimme käydä kätilöopistolla tarkistuttamassa tilanne ja sinnehän jäätiin. Eli te, jotka kirkaisitte pari kappaletta aiemmin, vetäkää henkeä, hengittäkää paperipussiin, kotisynnytys jäi muille tällä kertaa. Homma kättärillä eteni kuin U-juna Kirkkonummelle, ilman turhia pysähdyksiä. Siinä vauhdissa tuskakin – enkä tarkoita tuota kesän kevyen musiikin festivaalia – on sitä luokkaa, että puuduteilta ei nyt kuitenkaan kieltäydytty. (Vaikka siellä festivaaleillakin jokainen puuduttaakin itseään, kuka milläkin olutmerkillä) Epiduraali ja ilokaasu olivat käytössä. Itse en kokeillut kumpaakaan. Olen muutenkin aina iloinen eikä alapäässäni tuntunut kipua, joten ei ollut tarvetta kummallekaan. Kivunlievityksenä se vesi olisi voinut auttaa, mutta veteen emme päässeet, vaikka tuo allas oli mukana. Synnytys eteni sen verran vauhdilla, että jouduimme pysymään maan kamaralla. En itse asiassa kunnioita sen enempää heitä, jotka synnyttävät täysin luomuna, kuin heitä, jotka ottavat jotain puudutetta. Jokainen synnytys on erilainen (ulkoa opeteltu fraasi, josta vain voin uskoa, että pitää paikkansa) ja nostan jokaiselle synnyttäjälle hattua. (kymmenen pistettä tälle aviomiehelle, kiitän) Mitä puudutteisiin tulee, tuntuu että moni synnyttäjä kokee, että niitä tuputetaan välillä puoliväkisin. Kyllähän siinä hyvää tarkoitetaan, eihän kenenkään haluta kivussa olevan, kun kerran kipua on mahdollisuus lievittää. Kuitenkin tuli mieleeni, josko kätilöt jossain määrin haluavat helpottaa omaa työtään huolehtimalla synnyttäjän puudutuksesta – onhan se miellyttävämpi työskennellä, kun potilas ei karju, rääy, vingu ja huuda ”vittusaatanaperkelettä”. Tästähän ei toki mitään konkreettista todistetta, joten en lähde ammattietiikasta puhumaan. Synnyttäjää voisi ehkä kuitenkin kuunnella enemmän.


Saako mies muuten valittaa synnytyksessä, esimerkiksi että kädet puutuvat, kun joutuu hieromaan ja rauhoittelemaan tuntikausia? Tottakai saa. Sillä saahan flunssastakin valittaa, vaikka samaan aikaan esimerkiksi Haitissa kärsitään hirmuvallan, korruption ja hirvittävien luonnonkatastrofien keskellä. Asiat täytyy vain suhteuttaa. Aina saa valittaa ja sitä myös teen! On hyvä vain tietää, että käsien puutuminen ja jano on aika pieni puro siinä meressä mitä nainen kokee synnyttäessään. Eipä tosin tullut mieleen valittaa mistään, sitä yritti vain tehdä sen pienen osan, mitä tehtävissä oli. Tosin salamaakin nopeampana olo ei silti aina riittänyt, kun vaimo jotain asiaa halusi – äänenpainosta huomasi, että nopeus ei aina riittänyt vaimon tavoiteaikoihin. Huomasin, että kannattaa olla sen verran itsekäs, että muistaa huolehtia myös itsestä. Pieniä asioita, kuten juominen (-veden) ja esimerkiksi hedelmän syöminen auttaa jaksamaan jaksamaan vaimoa. Mutta siis helppoa ei ole miehenkään osa. Sillä varsinkin raskauden viimeisinä aikoina, sitä saa kyllä kuulla vuoroin kuulla olevansa paras mies, mitä Suurpellosta löytyy, ja vuoroin olevansa melkeinpä kädettömin henkilö, joka Suomessa kulkee. Omia mielipiteitä saa olla, kunhan ne eivät ole eriäviä. Näitä ohjeita en aina muistanut noudattaa, joka välillä meinasi vavisuttaa parisuhdetta. No hard feelings, ilmeisesti. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. ( ja pinnan alle kytemään.) Myös alan ammattilaiset saivat kuulla vaimoni eriäviä mielipiteitä. Asiakashan on aina oikeassa, oli kyseessä hotelli tai kätilöopisto… Synnytys sairaalaolosuhteissa valitettavasti pisti toteen usean asian, jota kotisynnytyksellä pyrittiin välttämään. Olimme kuitenkin sikäli onnekkaita, että henkilökunta kätilöopistolla oli ihanaa, huolimatta puudutteista. 99,2 pistettä sinne!

29.5.2011, klo 20.31; 34950 g, 49 cm. Tuuheahiuksinen kaunotar.
Tuon verran vaatii, että menee vaimon ohi elämäni naiseksi.




Teksti on hyväksytetty synnyttäneellä. Allekirjoittanut toimii synnyttäneen mediavastaavana, joten KAIKKI mahdolliset kysymykset synnytyksestä toistaiseksi allekirjoittaneen kautta kiitos.




Muutama seuraava blogi saattaa käsitellä tätä pientä pirulaista ja siihen liittyviä asioita. Katsotaan ja kuulostellaan, jos jotain muitakin aiheita mieleen juolahtaisi.

odotusblogi 2

Vko 41+5. Tässä vaiheessa itse olin jo 3kk vanha. Synnyinhän 10 viikkoa etukäteen. Se oli 70-luvulla. Selvisin. Eli mitä pelättävää täällä on? Vauvamme mielestä varmaankin aika paljon, sillä merkkejä synnytyksen lähenemisestä ei ole. Merkkejä siitä, että merkkejä pitäisi olla sen sijaan voi lukea vaimon kasvoilta, eleistä ja ihan suorista lauseista. Täällä kun on päivittäin emotionaalinen ilmaveivi.
Päivän rutiineihin kuuluu aamiaisen jälkeen 5-10km kävelylenkki ja portaissa hyppely. Päivällä ehkä elokuvan katsominen, jonka jälkeen muutaman ässän läpikäynti – sauna, siivous, sek.. slähellä olo. ( Ei mieskään mikään kone ole!) Tämä jälkeen koittaa päivän toinen kävely. Kas, tässä välissä on kuitenkin pienen turhautumisen aiheuttaman energiapiikin purku, ja allekirjoittaneen pään tyhjennys 20-30 km pyöräilylenkki. Tämä joka päivä. Illalla sitä onkin sitten sen verran poikki, että toivoo, ettei synnytys käynnistyisi heti alkuyöstä, että ehtisi edes vähän nukkua sitä ennen. Aamulla ottaa päähän kun ei käynnistynytkään. No, ainakin tuli nukuttua. Tähän kun lisää kerran viikossa salibandytreenit ja pari kertaa sulkapalloa, luulisi että paino putoaisi, sitä kun olisi mitä pudottaa. Vielä kun tähän lisää oluen jättämisen ruokavaliosta, luulisi että se todella putoaisi. Jos olisin itseni personal trainer, antaisin itselleni kenkää, sillä ei ole painoa pudonnut.

Mutta siis keinoja synnytyksen käynnistämiseen on. Toimiiko mikään niistä? Onko tieteellistä näyttöä? Mikäli nainen katsoo Ihmemiestä kun synnytys käynnistyy, kertoileeko hän tuleville synnyttäjille, että ”Ihmemiehen katselu toimii!” ?
Onneksi on mahdollisuus ”pitää” sama terveydenhoitaja läpi raskauden. Sillä jo niillä muutamilla kerroilla, kun kaikista riippumattomista syistä se meillä vaihtui, kysyttiin aina samat kysymykset, alusta lähtien. ”no, ensimmäinen raskaus?” ”miltä nyt tuntuu?” ”miksi olette päätyneet tähän ja tähän ratkaisuun tässä ja tässä asiassa?” Eikö niitä vastauksia joko laiteta mihinkään ylös kun ne ensimmäistä kertaa kysytään? ...tai vaihtoehtoisesti eikö tämä sijainen ymmärrä, että nämä tiedot ovat jo sillä ”meidän omalla” hoitajalla, jonka tykö taas seuraavalla kerralla menemme. No, kyllä se oma hoitajakin aina kysyi ne samat ”turvottaako?” kysymykset vaimolta. Ymmärrän. Mutta se, että joka kerta minulla olisi pitänyt olla sikinnyt kysymyksiä? joka kerta kysyttiin, että joko isällä olisi kysyttävää? ..lähellä oli, että en ruvennut ottamaan kotoa Trivial Pursuit-kortteja mukaan ja ruvennut kyselemään.


Harmi etten pitänyt kirjaa siitä, kuinka monta kertaa minulta tai vaimolta kysyttiin ”missä aiotte synnyttää?” On se jännä, kuinka tärkeä tieto tuo ihmisille on. Ok, tällaisessa suurkaupunkikeskittymässä kun on varaa valita Jorvin (johon on muuten 12 minuutin ajomatka kotoamme, kokeiltu on.) Naistenklinikan (jossa olen itse syntynyt) ja Kätilöopiston (johon ilmoittauduimme) väliltä. Olisikohan helpompaa, jos asuisi Tuurissa. voisi valita kyläkaupan ja lähimmän sairaalan väliltä. Tai Raja-Joosepissa, jonka lähin sairaala on varmaan Petroskoi, mutta varmaankin Rovaniemelle mentävä. Ei tarvitsisi kysyä. Vaan, missä synnytys tapahtuu… selviää seuraavassa blogikirjoituksessa.


Mikäköhän siinä on, että tässä vaiheessa tuntuu, että joka ikisessä elokuvassa ja tv-sarjassa, jota tulee katsottua, synnytetään. Ei ennen tilaamme tällaista ollut. Kaikki leffat jotka käteen osuvat pitävätkin yht’äkkiä sisällään synnytystä ja lapsenhoitoa. En ole uskaltanut katsoa nyt Ramboa, pelastakaa sotamies Ryania, saati lottoarvontaa tai päivän säätä niissä mahdollisesti olevien synnytyskohtausten pelossa.


Jossain määrin raskasta aikaa on siis lasketun päivän molemmin puolin, kun lapsi saattaa putkahtaa maailmaan koska tahansa. Tämä siksi, että menojen suunnitteleminen on vaikeaa. Kaikkeen täytyy ottaa tuo vara siihen, että synnytys käynnistyykin. Toki kaikki muu on vähemmän tärkeää, mutta onhan se silti stressaavaa. Toki ratkaisuja on, kuten neuvo jääkiekon MM-finaalin lähestyessä; Mikäli lapsi syntyy juuri silloin, ota synnytys nauhalle.” 
Noh, tässä tarvitse mitään nauhalle ottaa. Kaikki on jo tullut, kaikki on nähty, paitsi vauvaa. Syntymää ruvettiin odottamaan jo ennen laskettua aikaa, se kun olisi ihan mahdollista ollut. Laskettu aika tuli. Ja meni. Meni viikko. Meni toinen. Sitä ei näin ollen ole jaksanut enää sillä tavalla ”fiilistellä” joka päivä. Tilanne on vähän kuin 16 viime vuotta MM-lätkässä; kiinnostus loppui kun Suomi tippui, mutta kisat jatkuvat silti. Noh, eipä hätää, innostus jäi vain telakalle, vesille laskettavaksi kun synnytys iskee. Ehkä jo ensi yönä..

Tasa-Arvoa

Odotusblogi vol.2 on jo kirjoitettu loppua lukuun ottamatta, mutta sitä ei voi vielä julkaista, sillä siinä on juonipaljastuksia. Tuo blogi kuitenkin tulee varmaankin viimeistään ensi viikolla.

Tulipa vain mieleeni kuinka tärkeää nykypäivänä on sukupuolten tasa-arvo.
Miksei olisi, kyllähän kaikkien tulisi tasa-arvoisia olla. Tasa-arvo kun ei nykypäivänä(kään) toteudu kunnolla. Jännä asia sen sijaan miten se ymmärretään. Miehen näkökulmasta tuntuu, että toteutuakseen miesten tulisi mieluummin antaa naisten mennä ohi ja yli. Esimerkiksi ”sama palkka samasta työstä” on looginen ajattelutapa, mutta entäs tosielämän tilanteessa, jossa molempia sukupuolia työskentelee palveluammatissa. On hetkiä, jossa tietyssä tilanteessa eteen osuu fyysisyyttä vaativa osuus, jolloin ”vaaditaan” miespuolista työntekijää tekemään ko. suorite? Samasta työstä sama palkka? Mikäli joku tekee enemmän, pitäisikö hänen saada enemmän? Miten tasa-arvoa määritellään tilanteessa, jossa tietyt työn osa-alueet määritellään sukupuolen mukaan? Onko miehen silloin pakko suostua tekemään suorite, koska on ainakin periaatteessa vahvempi vain sen takia että on mies? Voidaanko olettaa, että nainen näin ollen on se, joka sitten tekee työt, kun kyseessä on esimerkiksi asiakkaan lapsen hoitoon liittyvä ongelma?

Millä tavalla tasa-arvoa ajavat naiskiintiöt? Sehän on väärin, että tietyissä paikoissa miehet ovat aikanaan miehittäneet esimerkiksi johtoasemat, mutta millä tavalla tämä epäkohta korjataan kiintiöillä? Onko tarkoitus, että väkisin laitetaan naisia esimerkiksi johtotehtäviin niin paljon, että he pystyvät enemmistönä, tai vähintäänkin hyvin edustettuina valitsemaan lisää naisia samoille paikoille? Mennäänkö tässä sitten toiselle puolelle metsää? Puhummeko sitten 50 vuoden kuluttua samaa tarinaa mieskiintiöistä? Pätevyyden kai tulisi olla tärkein valintaperuste. Mitä käy, kun vähemmän pätevä valitaan sukupuolensa perusteella? Ja tämä siis toki tulee toimia molemmin päin, ei miestäkään saa valita kenenkään ohi vain siksi, että on mies. Mitä sitten kun kiintiö ylittyy? Ei ilmeisesti mitään, siinäpä ylittyy, tuskin kuitenkaan siinä vaiheessa, luodaan mieskiintiötä. Mutta eihän rasismiakaan kitketä pistämällä jokaiseen kaveriporukkaan ”kiintiö-värillinen” . Ajatelkaamme armeijaa, jossa löytyy naiskiintiöitä. Kas, kun sota syttyy, voisi ehkäpä oikeutetusti kysyä, tuleeko silloin armeijassa olevien kaikkien pystyä tekemään samat asiat, sukupuolesta riippumatta? Pahimmassa tapauksessa kiintiön takia valittu henkilö ei pysty tositilanteessa hoitamaan hommaansa, esimerkiksi jos lääkintämies ei jaksakaan kantaa haavoittunutta? Sen sijaan normaaleista pääsykokeista, psykologisista tai fyysisistä, selvinneiden ei tarvitsisi selitellä. Sehän olisi tasa-arvoa.
Jos oikein tasapäistetään miehet ja naiset, miksemme poistaisi raja-aitoja urheilustakin. Kaikki samoihin keräilyeriin vaan. Siinähän sitä sitten taas ihmeteltäisiin sitten, kuinka epäreilua urheilu on. Tämä siksi, että tasa-arvovaltuutettu on ottanut kantaa urheilun näkyvyyteen; naisurheilua näkyy liian vähän verrattuna miesurheiluun. Molempien sukupuolten urheilu, ilmeisesti lajista riippumatta kun kiinnostaisi yhtälailla, mutta media säätelee kiinnostavuutta tahtonsa mukaan. Saanen olla erimieltä, mielestäni naisurheilu saa hyvin palstatilaa, seuraan sitä itsekin. useita lajeja, viimeksi muodostelmaluistelua, kun naiset hienosti ottivat kaksoisvoiton, sitä ennen ringetteä, kun naiset hienosti voittivat maailman mestaruuden. Ja kannattaa muistaa, että katsomoihin saa mennä aivan vapaasti, mediasta riippumatta.
Mitä tulisi ajatella sellaisista aloista, joille suuntautuu pääasiallisesti vain toista sukupuolta, kuten Hotellli- ja ravintola-alalle, tai vaikkapa kosmetologeiksi, joihin koulutetaan pääasiassa naisia. Tai vaihtoehtoisesti rakennus- ja autoaloille miehiä. Voidaanko näitä aloja tuomita tasa-arvon puutteesta?
Voidaanko puhua tasa-arvosta, kun uimahalleissa miesten pukuhuoneissa ja suihkutiloissa pyörii nais-siivooja. Sen sijaan kun mies-siivooja menisi naisten puolelle, keskusteltaisiin asiasta lööpeissä viikko. Joissain asioissa se, kun nainen tekee, on tasa-arvoa, mutta kun mies tekee samaa, kyse onkin jopa sovinismista, tai pahimmillaan seksismistä.
Auttaako tasa-arvo-ongelmassa feminismi, tuo sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä liike ? On se ainakin hyviä asioita saanut aikaan, kun on ajettu naisille äänioikeutta ja yhtenevää palkkaa miesten kanssa. Täytyy kuitenkin muistaa, että myös feminismi ääripäänä ei auta ketään.
Mikä on feministin vastakohta? Sovinisti? Ei, vaikka pahimmillaan molemmat syrjivät toista sukupuolta. Miehillä ei taida feminististä liikettä juuri ollakaan, ehkäpä tarvitsisimme sellaisen.
Kaiken ei tarvitse olla tasa-arvoista, naiset ja miehet ovat erilaisia, osin päteviä eri asioissa. Mutta asioissa, joissa molemmat voivat olla yhtälailla hyviä, määrätköön pätevyys, ei sukupuoli. Muistakaamme, että meillähän on Presidenttinä nainen. Pääministerinä nainen. Puoluejohtajina on naisia. Ministereinä on naisia. Yritysten hallituksissa on naisia. Armeijassa on naisia. Mutta aina vain liian vähän.
Itse en koe olevani epäreilu, tasa-arvoa vastaan, sovinisti.Olen ehdottomasti kaikenlaista syrjintää vastaan. Ehkäpä vain joskus harmissani, ehkäpä pätemätön joihinkin ammatteihin ja siksi katkeroitunut.

Tämäkin teksti kävi vaimoni ankaran seulan läpi ja sai hyväksynnän. :)