Tuska

http://metalnationradio.ca/tuska-open-air-2015-helsinki-finland/

Sainpa lahjakortin risteilylle. Huisia? No ei, lahjiksiahan tulee jatkuvasti. Vaan tämäpä oli paremman luokan lahjis, ihan parempiin hytteihin. Mietin että olisi mukava käyttää se, mutta nyt ei tuntunut siltä, että kiinnostaisi lähteä kahdeksi päiväksi ryyppäämään. Ei, en ole ruvennut nunnaksi, ihan varmasti ihan lähitulevaisuudessakin tulee muutamakin tilanne jossa pari päivää kiskotaan. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut mielessä. Nyt ajattelin että jospa ottaisin tyttäreni mukaan ja tehtäisiin ihan ”iskä – tytär” reissu.

Tämähän on tietysti luontevaa, sillä vaikka Susette on käynyt mm. Lappeenrannassa, Singaporessa, Melbournessa, Aucklandissa, Queenstownissa, Sydenyssä ja Bangkokissa (http://sami-yoto.blogspot.fi/2013/08/matkablogi-road-to-new-zealand-back-osa.html )(http://sami-yoto.blogspot.fi/2013/05/matkablogi-road-to-new-zealand-back-osa.html) sekä Chicagossa, Minnepoliksessa, St. Paulissa, Huronissa, New Yorkissa (http://sami-yoto.blogspot.fi/2013/09/matkablogi-touring-usa.html), ei koskaan Tukholmassa. Makes sense. No, nyt on.

Susette odotti matkaa kuumeisesti, jos sitä teki isänsäkin. Äitinsä kauhisteli hieman ulkomaille menoamme. Kaikista käymistämme kohteista Tukholmahan lienee hurjin. No, ehkä pallomereen voi hukkua, mutta lupasin olla varuillani.

Kyllähän nuo kaikki ruotsin- ja tallinnan-laivan on nähty. Monta kertaa ja useasti. Mutta pakko sanoa, että olin todella tyytyväinen hyttiin. Oliko se luksusta? Asenne-kysymys. Hyvä, tilava hytti, jossa saatoimme viettää hieman enemmänkin aikaa ”varikkopysähdyksiemme”  aikana. Susette itseasiassa kyseli usein ”mennääkstakasin hotelliin?” koska siellä ilmeisen mukavaa oli.

 Laivaan meno oli tyypillistä suomalaista jo terminaalissa. Vaikka hissin vieressä on rullaportaat, on rullaportaisiin meno kuitenkin urheiluteko, eivätkä kaikki meistä ole urheilijoita. Koska minulla oli oma iso laukkuni (Kyllä, miehenä kahden päivän matkaan tarvitsin ison laukun, joudun kuitenkin vierittämään syyn lapsen tavaroille, joita varuiksi oli mukana useampi kappale), oma reppu, lapsen reppu (jonka sisältö oli mm. palapeli, värityskynät, muutama kirja, mollamaija, yms) ja olimme rattaiden kanssa liikkeellä, tarvitsin rullaportaiden sijaan hissin. Etiketin mukaisesti kuitenkin hissiin tulee rynnätä ennen lastenvaunuja, niin ettei ensimmäisenä jonossa ollut isä lapsen kanssa hissiin mahdu. Tämä tapahtui usemapaan kertaan niin terminaalissa kuin laivassakin. No meillähän oli aikaa, vaikka saatoin ilmeilläni näyttääkin ”way to go” hississä olleille sankareille.

Voiko laivan seisovapöytä olla hyvä ja tasokas? Olenko koskaan syönyt hienoissa, hienoissa ravintoloissa? Olen, useasti, eri puolilla maailmaa.  Olenko tykännyt?  Kyllä. Mutta voiko seisovapöytä sitten olla hyvä, jos ”ulkona” ollaan? No voi.  Paitsi että monikin asia eri tilanteissa on asenne-kysymys, se on myös tilanne-kysymys ja ruoka oli mahtavaa. Paras Buffet-kokemukseni.  Siihen toki varmasti liittyi kokonaisuus, Susette. Kävimme ensin lasten pöydässä hakemassa pizzaa, nakkeja, ranskalaisia ja lihapullia, sekä tomaatteja ja kurkkua. Voilá, suseten gourmet-ateria oli pöydällä. On muuten hieman huvittava katsoa kun puku päällä oleva herrasmies hakee pihviä ”aikuisten” tiskiltä ja korvat luimussa hakee lasten pöydästä ranskiksia. No, asenne-kysymys. Huomautettakoon että minulla ei ollut pukua päällä, joten en viittaa itseeni. Minähän pystyin lappaamaan suseten lautaselle ranskiksia ja syömään siitä. Itse hain kyllä ihan koko rahalla ruokaa tällä kertaa. Jokaisella hakukerralla susette seurasi takana ja pelleilimme jonkin verran.  Ruokailun lopussa kaksi naista tuli sitten sanomaan, että ”olet mahtava isä.” Ikää oli kuitenkin 70+ joten en ottanut tilaisuudesta vaaria kysyäkseni hytin numeroa.

Tästä siirryimme sitten pallomereen. Se olikin sitten kova juttu. Sielläpä sitten aikaa hieman vierähtikin. otimme vielä osaa lasten bingoon, josta susette voitti viisi (5) karkkiaskia. Susette sanoi välittömästi että osa menee Theolle, pojalle jonka tapaisimme aamulla ja osa muille lapsille, jota nyt emme pysty siinä toteuttamaan, mutta ajatuksena melko kunnioitettava tuolle melkein neljä-vuotiaalle. Kävimme sitten vielä yökerhossa ihan tanssilattialla tanssimassa. Emme jääneet kovinkaan pahasti vanhempien pariskuntien jalkoihin, sillä rytmitajua on ihan jo isän puolelta, mutta äitinsä lienee opettanut pyörähtelyn jalon taidon. Yökerhosta sitten tax freen kautta hyttiin. Vadelmaveneitä emme nyt ostaneetkaan, vaan valinta kohdistui metrilakuihin. Hytissä ehdin laittaa viestiä että energiaa näyttäisi vielä riittävän, josta 8 min tyttö nukkui ruususen unta. Itse lopetin iltani lukemalla vielä hieman kirjaa.

Aamu alkoi ihanasti, kun ei ollut mitään kiirettä. Pyrin kiireettömyyteen Suseten kanssa aamuisin ylipäätään. Mutta nyt makoilimme sängyssä, menimme taskulampun kanssa peiton alle ja leikimme ”majaa”. Ihanaa. Lähdimme tuonne ihmeelliseen Tukholmaan, kävelimme satamasta Grand Hotellille. Hotelli jossa olen saanut kunnian yöpyä muutaman kerran. Siellä tapasimme ystäväni Olowin ja Martinan, sekä karkki-kohteen, Theon. Matkalla esittelin Susetelle Kuninkaanlinnan, jossa kerroin asuvan kuninkaan, kuningattaren ja kahden prinsessan.. (Prinssi Philipille pahoittelut, häntä en freudilaisesti maininnut, isän kuitenkin pitää olla varovainen). Susetten kysyi että asuuko siellä myös Tuhkimo? Vastasin kieltävästi, vaikken varmuudella linnan toimintaa tunnekaan.  Jatkoimme matkaamme Skansenille. Kesän ensimmäinen ruokailu ulkona! Mahtavaa. Tilasin susetelle lihapullat ruotsiksi, häftigt. Hyvin vaikea uskaltaa siirtää sitä töissä käyttämäänsä ruotsia sinne oikeaan elämään. Mutta det var kiva det ja sillain…

Jatkoimme kävelemällä läpi Skansenin. Näimme muun muassa kanin, marsun, muutaman riikinkukon, Hylkeitä ja… karhuja painimassa, johon suse sanoi, ”ei saisi tapella”, mikä onkin aivan totta. viimeiseksi näimme susen, yksinäisen tuijottajan. En vertaa itseeni.  Pitkin matkaa Susette kuitenkin kovaan ääneen jaksoi hokea ”annetaaks jo ne lahjat” eli tuliaisemme. ..spoiler alert…

Päivä oli kuitenkin mahtava! Päivä Tukholmassa oli tietysti täysin erilainen, kuin ristieylyn jälkeen normaalisti, enkä vaihtaisi sitä ikimaailmassa! Risteilyn toinen puolisko noudatti pitkälti samaa kaavaa kuin tulomatka, kruununa Ville Viikingin syliin pääseminen. Mahtava matka. Vaikka esimerkiksi Joukon kanssa risteilemään voisinkin lähteä, en vaihtaisi tätä matkaa mihinkään. Elämäni nainen, parasta seuraa, ei sitä voi pettyä. Kiitos Viking Line, Kiitos ystävät. Kiitos Susette.

Joukon kanssa Puolassa

No niin. Olihan siitä jo aikaa. Mieli halajaa veljeni Joukon (nimi muutettu yksityisyyden suojaamiseksi) kanssa ulkomaille epätasaisin väliajoin.

Kontaktiverkkoni peittää melko mukavasti osan maailmaa. Syystä tahi toisesta Puolalainen kollegani, jonka olin tavannut Lontoossa, piti minua jonkinlaisena jumalana. En tiedä pitääkö enää. Siitä myöhemmin. Hän jokatapauksessa oli pyytänyt minua jo useampaan kertaan koti kyläänsä pohjois Puolaan.

Kolobrzergn historia on varsinkin toisen maailman sodan historiasta kiinnostuneille mielenkiintoinen. En kerro tässä siitä enemmin, halukkaat tarkistakoot sitä erehtymättömästä wikipediasta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ko%C5%82obrzeg. Toki Kolobzerg on myös Porin ystävyyskaupunki, mutta tämä ei varsinaisesti koskettanut meitä, jos ei ilmeisesti paikallisiakaan.

Tarinamme alkakoon kuitenkin suomesta. Taksi haki minut 05.10 jonka jäkeen haimme Joukon (nimi muutettu yksityisyyden suojan varmistamiseksi), joka iski käteeni oluen. No mikä jottei, olihan kello siis jo yli viiden. Kentällä ehdimme kaikkien tuntemaan ”The Oak barrell’iin”.  Vaan älkäätte huolehtiko, ehdimme toki lennollemme Osloon. 

 Halpalento Norwegianilla ei paljoa kukkaroa riistänyt, 0,33 tölkki olutta kun ei maksanut kuin 10 euroa. Niitä meni neljä. Gardemoenissa ei tarvinnut huolehtia lennosta, sillä baari oli portin vieressä.  Avot, lento Berliinin Schoenefeldiin.   4 olutta, á 10 euroa. Berliinissä oli menossa maailman kuulut filmifestivaalit, mutta saimme kuitenkin huoneen viiden tähden hotellista, Kempinski Bristol Berlin hotellista. Viva Clefs d’Or! Hotellista ei sen enempää, mutta Berliini oli hyvä! I am sex enough for Berlin! Kyllä se vaan on niin, että tietyt asiat pysäyttävät. Berliinin muuri esimerkiksi.  Pysäyttävää! No, Berliini ei ole tämän tarinan clue.

Aamulla meillä oli kyyti kohti puolaa. Kutsun tässä tarinassa ko. kyytiä limousineksi. Kysyin aikaisemmin josko olisi ok juoda olutta matkalla. Vastaus ”ottakaa vaikka shampanjaa, kokaiinia ja saksalaisia huoria, tämä on Puola” olikin mielenkiintoinen. No, jos ei ”limousinessa” ollut olutta, ei luojan kiitos ollut mainittuja hyödykkeitäkään. Ostimme itse olutta. Matka kesti 3,5 tuntia.

Kolobzerg on sellainen Matinkylä-Olari kokoinen alue, mutta varsin neuvostoliitto-henkinen.  Kyseessä oli vähän Soviet re-union fiilis. Meren rannalla ollut hotellimme ei mielestäni ollut ihan viittä tähteä, vaikka se itseään sillä mainostikin. Huoneemme sen sijaan oli. Sviitti kahdessa kerroksessa, parvekkeella merelle oli varsin mukava. www.marinehotel.pl Hotellissa ei toki ollut mitään valittamista.

Ensimmäisenä iltana istuimme iltaa jonkinlaisessa rokkibaarissa. Jouko jopa sai pusun hipsteriltä, jonka poikaystävä, tai ehkä rakastaja, joka oli mahdollisesti noin kuusikymppinen, istui vieressä. Piste Joukolle. Kiilautui toki omaankin kylkeeni paikallinen punkkari. Piste allekirjoittaneelle. Kyseinen punkkari vei minut kävelylle kaupungin kauniille laiturille, joka puolaksi tunnetaan nimellä ”molo” (!). Erittäin kaunista, huolimatta siitä että oli kovin pimeää. Joimme oluet punkkarin ja punkkarin miespuolisen ystävän kanssa, jonka jälkeen palasin hotellille, jossa pääsin tarkistamaan, että Jouko oli kyennyt kapuamaan huoneen toiseen kerrokseen.
Aamuthan alkoivat yleensä sillä kun parvekkeen ovi kävi. Jouko meni savukkeelle.  Tämän jälkeen ääni ilmoitti oluttölkin avautuneen…pssshhh. Tunti, pari tämän jälkeen allekirjoittanut suostui nousemaan. Ensimmäisenä aamuna sviittiin tuotiinkin muhkea aamiaiskärry, josta allekirjoittanut söi muutaman viinirypäleen ja Jouko leivän.

No, päivä saatiin käyntiin. Olin jo ajoissa varmistanut, että löytyyhän tuosta kylästä varmasti sporttibaari, joka näyttää eeppisen olympiataiston suomen ja norjan NHL-miesten täyttämien jääkiekkojoukkueiden välillä. ”No problem!” meille kerrottiin. Meille ilmoitettiin että taksikuski kyllä tietää mihin meidät vie. Ehkä tiesi, ehkä ei, so not. Hetken palloiltuamme jouduin soittamaan paikalliselle isännällemme että mihinköhän tässä nyt pitäisi mennä, kun varsinaista Sports Academya ei halmeilla näkynyt. Vastaus oli pelkäämämme, olimme jo kerran käyneet kyseisen paikan ovella mutta perääntyneet. 

Tuo sporttibaari jääkiekkonäytöksineen oli pieni pizzeria, josta meille oli varattu keskellä oleva pöytä. Pizzeria oli täynnä pariskuntia, sillä käynnissä oli ystävänpäivän alkunäytös. ”Screeni” oli noin 30 tuuman televisio katonrajassa ilman ääntä. Siinä Joutsenvuon pojat istuivat suomen pelipaidat päällä ja ihmettelivät. Tilasimme näön vuoksi pizzat, jota emme loppuun asti syöneet, sillä pientä makueroa oli maidemme välillä pizzojen suhteen havaittavissa. Suomihan ilmeisesti voitti tuon ottelun. Tai ottelut, mikäli myös pizzamaaottelu otetaan huomioon.

Meitä oli vannotettu olemaan ”kunnossa” kun ilta koittaa, sillä tuo pyhän valentinuksen päivä kun on muualla maailmassa, mm. puolassa varsinainen rakastavaisten päivä.  Me lupasimme ja pidimme lupauksemme (sikäli kun pystyimme ja muistan).  Ehkä pientä liioittelun makua oli havaittavissa sen suhteen, mitä meille tarjotuista bileistä kuulimme. Sillä meille ei varsinaisesti mitään bileitä ollut. Kiersimme kolmea yökerhoa läpi muutamaan otteeseen. Eräässä näissä meidät sitten istutettiin hetkeksi Kolobzergin pormestarin pöytään. Tuo nallekarhumainen, mukava mies oli sopivasti tunnelmassa kiinni ja vaihdoimmekin siinä muutaman sanan. Samalla sain tarkistettua mikä puvun kengässäni oikein hiertää. Se oli lego. Rakas tyttäreni oli jättänyt terveiset. Legoja löytyi samasta kengästä illan aikana vielä kaksi lisää. Usko että nekin olivat tyttäreni jäljiltä, eivätkä tyrmäystippojen tapaan baari-illan aikana sinne sujautettuja.

Koska jotain menoa ilmeisesti oli saatava, päätti Jouko ruveta joraamaan. Jos olette ikinä nähneet Joukon joraavan, tiedätte mitä tarkoitan. Jossain vaiheessa kaksi jääkaappi-pakastin-yhdistelmää kävi sitten Joukolle kiltisti ilmoittamassa että Joukon joraaminen, ainakaan niin lähellä paikallisia tyttöjä ei ole suotavaa. Tällöin isäntämme neuvoi Joukoa, että Puolalaisten jääkaappi-pakastin-yhdistelmien neuvoissa on takuu. Itseäni puristettiin perseestä, eli takapuolesta. Kääntyessäni katsomaan, että mikä minua puraisi, hymyili vähän matkan päässä mahdollisesti paikallinen tyttö. Hymyilin takaisin, mutta en reagoinut muuten, vaikka sinkku olenkin. Näissä asioissa kokemattomana en luonnollisesti ajatellut että humalainen puolalaistyttö ehkä yritti tehdä tuttavuutta. No, tästä ei tyttö tykännyt, vaan huomasin että hän itki pöydässään, jolloin otin tuon pari askelta hänen suuntaansa kysyäkseni josko kaikki oli kuitenkin kunnossa. Hänen kuitenkin läppäistyään minua käsivarteen itkuisine silmineen, päätin että meidän on aika vaihtaa paikkaa. Jäin siis, ilmeisesti ihan omaa tyhmyyttäni, ilman ystävänpäiväheilaa. No, ei tuo ilta mitenkään legendaarinen ollut millään tavoin.

Seuraavana päivänä allekirjoittanut vietti suurimman osan aamupäivästä lukien kirjaa. Jouko teki omia asioitaan. Kuuntelimme molempien iTunes-listoja, josta muuten on mainittava, että isäntämme kyseli jälkikäteen "sitä suomenkielistä naislaulajaa" joka pitkän pohdinnan jälkeen ilmeni Sanniksi. Hän latasi koko tuotannon. Iltapäivällä pääsimme kuitenkin isäntämme kotiin ruokailemaan. Iso omakotitalo kaupungin laidalla yllätti meidät täysin. Tästä ei sen enempää, mutta tarjoiluista kyllä. Olen ollut tätä mieltä toki aina ja pyrkinyt tähän kun matkustan. Sanon sen kuitenkin taas: mikäli eteen tulee mahdollisuus syödä paikallista kotiruokaa, tartu mahdollisuuteen! Aina! Aina mahdollisuuden tuoma makuelämys ei ole positiivinen, mutta se on kokemisen arvoinen. Tällä kertaa tuo elämys oli positiivinen. Alkuun täydellistä, varsinkin olotilaamme nähden , jonkinlaista riisi-tomaattikeittoa. Pääruoaksi jonkinlaista schnitzeliä ja paikallisia herkkuja, kuten suolakurkkusalaattia, sieniä yms.  Ja toki talon emännän tekemään kotipolttoista  cytrynowkaa.

 Illemmalla saimme ilmoituksen, että isäntämme oli emäntänsä ilmoituksesta johtuen estynyt saapumaan viimeiseen illan viettoomme. Hän ilmoitti että meille oli varattu pöytä hotellimme yökerhosta. Tuo nyt ei itseasiassa juurikaan houkutellut ainakaan allekirjoittanutta, sillä väsymys oli vallalla ja kaksin yökehossa istuessa, paikallisten sosiaalisuudesta jotain oppineena, olisi tiedossa varmasti vähemmän kummallinen ilta. No, yökerho oli varsin valoisa, ei ”discovaloja” ja musiikki oli varsin pienellä volyymilla. Kun kuitenkin pöytä oli järjestetty ja yökerho ainakin pöytien osalta oli täyteen bookattu, emme kehdanneet olla menemättäkään. Tuntuu että yökerho-, baari-, kioski- ja lähikauppa-otannallamme Finlandia vodka on yleisin vodka puolanmaassa. Finlandia-pullo odotti myös meitä yökerhon pöydällä. Kyllä sitä hieman mietitytti, että istummeko siis paikallamme juoden puoli pulloa vodkaa per poika. No, ehkä en ihan puolikasta juonut. Jouko hoiti kyllä loput ja ehdotti vielä toista samanlaista settiä. Tähän en kuitenkaan suostunut, jota Jouko seuraavana päivänä kiittelikin. 

Seuraavan päivän matka Berliinin Tegelille odotti kutsuvana. Nyt voitiin jo puhua limousine-tason kyydityksestä.  Allekirjoittaneella oli matkassa kuulokkeet sekä kirja, joten matka meni rattoisasti. Jouko sen sijaan kärsi hieman matkan aikana.

Välilaskun tällä kertaa teimme Riikassa, lentoyhtiönä Air Baltic, 13. lentoyhtiö jolla olen lentänyt. Ja tulipa noita lentokenttiäkin koettua lisää,  45. kenttä. koettavaa siis vielä on. Matkat jatkukoot!

Huomattavaa lienee kuitenkin se, että kävimme tällä matkalla läpi 5 lentokenttää, mutta passia, tai muuta henkilötodistusta ei meiltä kysytty kertaakaan. Vapaa liikkuvuus on hieno asia, mutta ehkä tässä jotain oli pielessä…

Sekä allekirjoittanut, että Jouko ovat edelleen hengissä. Matkamme isäntä kovasti lupailee saapuvansa vastaavalle matkalle Helsinkiin kesän kynnyksellä, katsotaa mitä saamme aikaiseksi.

Minäminäminä vai kenties joskus me me me?

On se taas hauska huomata kuinka vaikeaa ihmisten on elää toistensa kanssa.

   Nyt viimeksi esimerkiksi iltalehden artikkeli ”heippalapuista tuli hitti” (19.1.) jossa mm. valitetaan siitä, että talossa joku kävelee enemmän kantapäillään, kuin päkiöillään, joka täten luonnollisesti häiritsee elämää. Tai lappu, jossa pyydetään kaikkia sopeutumaan käytäntöön, jossa kaikki parkkeeraisivat ”vallitsevan käytännön” mukaisesti autonsa keula edellä taloon päin. Ei ole siis helppoa asua kerrostalossa. Jos ei ehkä omakotitalossakaan, ainakaan ruotsissa, jossa naapurin saunominen häiritsee. No, saunoja olikin suomalainen, pitäisi näet toimia maassa maan tavalla.

Tuli  mieleeni tapahtuma, jossa asiakas valitti hotellin yökerhon yksityisjuhlista kantautuvasta metelistä. Hämmästys oli pienoinen, kun selvisi että ko. henkilö oli kyseisten juhlien osallistuja, mutta tässä vaiheessa halusi jo nukkua. 

Ei ole nimittäin helppoa asuminen ja eläminen, kun muut eivät elä niin kuin pitäisi. Vai pitäisikö sanoa etteivät muut ole niin älykääpiöitä kuin itse on.

On täysin väärin että elämää häiritsee lentokoneiden melu. Sillähän ei nimittäin ole mitään väliä, että tehdessäsi asunnon ostopäätöstä pohjois-Espooseen, oli tuo kansantaloudellisesti täysin vähäpätöinen rakennelma ollut paikallaan jo kymmeniä vuosia. Ei. Se pitäisi siirtää. Tai ainakin nyt pitäisi siirtää kaikki nouseva ja laskeva lentoliikenne toiseen suuntaan. Muu lentoliikenne on sitten vähemmän häiritsevää, joskaan ei suotavaa. Samalla alueella häiritsee mm. roska-autojen melu, kun käyvät vääriin aikoihin, liian myöhään, liian aikaisin ja päivälläkin.

 Aivan samanlainen ongelma löytyy huonompiosaisten alueelta Helsingin Jollaksesta, jossa mm. adressit.com – sivustolla vaaditaan Santahaminen varuskunnan kaiken ampumatoiminnan lopettamista välittömästi.  Kyseinen varuskunta kun lienee näin ollen tullut ampumatoiminnallaan kuokkimaan alueelle vasta sen jälkeen kun Herra, joka kyseisessä adressissa haluaa pysyä nimettömänä, on alueelle huvijahdillaan saapunut. 

Silti muutto esimerkiksi Sodankylän Savukosken tienoille tai Rajajooseppiin ei tule kuuloon, kun siellä ei ole palveluita. Kyllä, laskettakoon Santahaminakin palveluksi, siellähän suoritetaan asepalvelusta. Ja auta armias, jos palveluita tulisi, pitäisi taas muuttaa, ne palvelut siis, koska nyt ainakin sinä olit siellä ensin. No, ehkä et ihan ensimmäisenä, sillä alueen suurten kansallispuistojen eläimet pitäisi siirtää muualle, niiden pitäessä luonnotonta ääntä. Paitsi liito-oravat, joita varmasti löytyy etsimällä siinä vaiheessa kun maisemaa halutaan pilata tuulivoimalla. Minä haluan halpaa sähköä, mutta minun hienoa maisemaa ei millään rakennelmillä pilata, tuntuu olevan yleinen mielipide. Kannattaisiko myös Helsinki-vantaan lentokenttä ja Santahaminan varuskunta-alue tutkia liito-oravien varalta? Tai Tuulivoiman?

Vastustetaan vammaisten asuntolaa kun ne vammaiset ovat niin rumia. Vastustetaan päihteiden käyttäjien neulanvaihtopistettä kun alueelle tulee ihan liikaa häiriöitä. Ei varmaan vastustettaisi missien asuntolaa ja NHL-tähtien luistinten vaihtopistettä, vaikka varmasti missien tyynysodista tulee häiriöitä ja NHL-tähtienkin joukkoon mahtuu jokunen rumakin yksilö.

Se vaan nyt on niin, että joskus yleinen etu ajaa pienen omahyväisyyden ja mukavuuden halun edelle. Ja silti tilanne näillä pikku palleroilla täällä Suomessa on melko hyvä, kysykää vaikka Shotsin olympiakylän alta pakkolunastetuilta talon omistajilta tai Kiinan kolmen rotkon padon alta siirretyiltä ihmisiltä. Nyt ei siirretty patoa, siirrettiin muutama miljoona ihmistä. Eikä kyselty, ainakaan kovin julkisesti.

Ei aina minäminäminä. Joskus vaikka mememe!

Asiakastottelemattomuus

Ihmisiä eikä asiakkaita ole selkeästi luotu tottelemaan. Ei ohjeita, aikamääreitä, eikä vastaanottovirkailijoita. Ei millään. Ennemminkin teemme kuin lapset, jotka tosin kai voidaan luokitella usein ihmisiksi ja joskus asiakkaiksi. Esimerkkejä löytyy esimerkiksi hotellimaailman saloista.

Tuntuu, että on oikeastaan vain kahdenlaisia hotellin aamiais-asiakkaita. Ensimmäinen ryhmä tulee norkoilemaan aamiaishuoneen eteen puoli tuntia ennen avaamista. Olen tätä asiaa aina ihmetellyt. Ymmärrän että jotkut ovat aamuvirkkuja, mutta miksei joko nautita aamun rauhallisuudesta maksetussa huoneessa, tai esimerkiksi mennä pienelle aamukävelylle sen sijaan, että he seisovat puoli tuntia aamiaishuoneen oven edessä toivoen paratiisin porttien avautuvan muutamaa minuuttia aikaisemmin.

 Ääripäänä tästä ryhmästä on henkilö, joka vaatii aamiaista vaikka lähtee jo klo 3 aamuyöllä. Huolimatta siis siitä, että aamisaika on ilmoitettu varatessa ja saapuessa. Hän on kuitenkin mielestään siitä maksanut joten se on saatava, vaikka oikeastaan se vain kuuluu huonehintaan. Hän haluaa aamiaista koska se kuuluu hänelle. Samat ihmisethän kohtaavat hotellissa ongelman, jota eivät kohtaa risteilylaivoilla; hotellista pääsee suoraan ulos. Risteilylaivoilla sen sijaan aamiaisen jälkeen pääsee joukossa odottamaan laivan saapumista satamaan ovien eteen jo Utön kohdalla.

Tämä toinen ryhmä sen sijaan tulee aamiaishuoneeseen aikaisintaan minuuttia ennen sen sulkeutumista, yleensä kuitenkin hieman sen jälkeen. Hän ihmettelee miksi kuivatut ananakset ovat liian kuivia ja nakit jo haaleita ja miksei serbialaista Pule-juustoa ole jäljellä enää laisinkaan. Mielestään hänelle kuuluvat aamiaistarpeet, joita hän ei enää aamiashuoneelta saanut hän hakee hotellin aulan kahviosta, ihmetellen miksi niistä pitäisi maksaa. Ääripäänä tämä henkilö haluaa että hotellin keittiö tekee hänelle vähintäänkin chateaubriandin kun hän kello kolme iltapäivällä ilmoittaa että heräsi juuri ja oli pettynyt kun aamiaista ei enää tarjoiltukaan.

Verrokkiryhmässä yksi mainitun risteilymatkustus-esimerkin vuoksi mainittakoon että laivalla tämän ryhmän jäsenet poistuvat hytistä siivojaan kolmatta kertaa huomautettuaan että herätä pitäisi ja sitten jätettyään oven auki.

Ilmeisesti näiden kahden ryhmän välissä aamiaishuoneella käy jotain epämääräistä asiakasainesta, joiden toimet kuitenkin kestävät päivänvalon, eivätkä näin ollen aiheuta blogikirjoitustoimenpiteitä.

Yhtä kaikki, miksei ihminen juurikaan kykene asiakkaana noudattamaan annettuja ohjeita? Jatkuvasti toitotamme asiakkaan olevan kuningas – huolimatta siitä onko hän nainen vai mies- ja asiakkaana aina oikeassa –huolimatta siitä onko hän nainen tai mies. Onko nyky yhteiskunta todellakin asettanut asiakkaan siihen asemaan, että hän todellakin saa tehdä mitä haluaa?

Pienen kirahvin kokoisin kirjaimin kirjoitettu kyltti "luethan lehdet vasta maksettuasi" on yhtä pieni vitsi. Huvittuneena voi seurata, kuin asiakas toisensa jälkeen ymmärtää kyltin sanoman päinvastaiseksi "maksathan vasta luettuasi, mutta älä tähän." Kerta toisensa jälkeen lehti viedään pöytään ja luettua se palautetaan, jos palautetaan takaisin hyllyyn. Kaupoissahan tätä ohjetta ei ole, joten vanha viidakon sanonta "mikä ei ole kiellettyä, on sallittua" pätee ja lehtiä voi lueskella lehtihyllyn edessä rajoittamattomasti.

 Jos vain vitsi "missä kääpiöt hotelleissa työskentelevät? –minibaarissa" pitäisikin paikkansa, olisi asiat helpommin. Vaan kun minibaarit ovat miehittämättömiä. Näin ollen asiakas usein syystä tai toisesta päättää tahi päättelee että ottaessaan vain yhden tuotteen, ei sitä tarvitse maksaa. Tai jos ottaa paljon tuotteita, voi pari tuotetta jättää maksamatta.

 Lainatut adapterit, sakset, teippirullat, lusikat, uima-asut, laturit, tyttöystävät jäävät kaikki palauttamatta, pyynnöistä huolimatta. Onko siis niin että kuninkaina tilaisuus saattaa tehdä varkaan?

Ylipäätään annettuja ohjeita ei rekisteröidä, aikamääreitä ei noudateta, käskyt ignoorataan.

Olisiko tähän vastauksena sanktiot ja sakot? Ei. Sillä kuningas tietää ettei nitä tarvitse maksaa. Anna palautetta että mikäli sanktio toteutuu, laitat viestin twitteriin. Ja ehkä facebookiinkin. Ja osoita tämä uhkaus mahdollisimman korkealle hierarkiassa. Sanktio ei toteudu ja sosiaaliseen mediaan voit tämän sijasta laittaa päivityksen toimiko vatsa aamulla vai ei.

Miksi meitä ei kiinnosta? Ei ketään muutakaan kiinnosta, miksi siis minua. Itsekkyys maan perii!

Matkablogi; Touring USA

Vihdoin tuli eteeni syy lähteä Amerikan yhdysvaltoihin. Edellinen kerta oli joskus tämän vuosituhannen alussa, kun matka suuntautui Los Angelesiin ja Las Vegasiin. (ja n. 5 minuttia ajoimme myös Arizonan puolella).

Hollywoos

Universal Studios

Stratosphere, Las Vegas

Bellagio, Las Vegas

 Nyt syy lähteä oli serkkupojan häät Etelä-Dakotassa. Ei muuta kuin matkaan. Suosittelen takistamaan passin kunnolla ennen matkaa. Kun olin jo maksanut maahantuloon vaadittavan ESTA:n (https://esta.cbp.dhs.gov/esta/), huomasin passin etusivun repsottavan puoliksi irti. No, onhan tuota passia käytettykin :( mutta matkaan oli aikaa n viikko. Nihtisillan poliisiasemalla tuli jonotettua jonkinaikaa, mutta tiskille päästyäni valitin ja vaadin uutta passia välittömästi koska mielestäni passi ei saa hajota sen voimassaoloaikana. Sain uuden passin 2 vrk tästä. Ilman maksua. Sami 1,poliisi 0.

Pakkohan se on olla tyytyväinen solmittuihin suhteisiin (enkä puhu nyt avioliitosta) vaan ystävällisistä ammattiin liittyvistä suhteista... oli nimittäin varsin mukava saada upgrade American Airlinesin Helsinki-Chicago lennolla. Kone oli vanha ei selkänojissa ollut näyttöjä, mutta jalkatilaa oli! Mutta pääsy koneeseen olikin sitten oma lajinsa. Se että suomalainen virkailija kysyy ensin ”oottextemenoscicagoon?tulkaatähä” ja sen jälkeen vaihtaa jenkki-moodiin ”Hei, olen paulipetteri ja työskentelen American Airlinesilla ja esitän teille nyt muutaman kysymyksen” Ei kuulosta luonnolliselta.  Ei sen puoleenkaan kysymykset kaikesta mitä sinulla on mukana pakattuina ja koska ne on ostettu. No, ei siinä. Mutta että siskoni meni myöntämään että yksi kirja ei ole oma, vaan kirjastosta lainattu. Siitäpä kysymystulva jukkajaakolta tuli; ”oletteko tarkistaneet kirjan kaikki sivut, ettei siellä ole esimerkiksi huumausaineita kaiverrettuna?” …minä haluaisin tuntea, tai ehkä en tuntea, mutta tietää sellaisen ammattihuumediilerin joka on valinnut kirjaston vantaalta, huomannut että sisareni on menossa yhdysvaltoihin, ja että juuri hän tulee asioimaan tässä kyseisessä kirjastossa, tehnyt johtopäätöksen että sisareni lainaa juuri kirjan x, oli se sitten Jane Austinia tai Ilkka Remestä, tai vaikka Pablo Nerudan runoja, ja kaivertanut juuri tähän kirjaan 120 kg kokaiinia. Perun puheeni, jos olen joskus puhunut että huumediilerit eivät näin ollen olisi viisaita. Tarkistakaa silti tavaranne, älkää kuljettako, saati käyttäkö huumeita!

Chicago on yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki. Asukkaita siellä on n 8,3 miljoonaa. No, toki tämä tarkoittaa ns. metropolialuetta, eli pitää laskea Chicagon espootjavantaat mukaan. Itse kaupungissa 2,7 miljoonaa asukasta tallustelee. Tätä en jotenkin huomannut. Chicago oli jokseenkin rauhallinen kaupunki mielestäni.

Aivan hirveästi ei kerrottavaa jäänyt. Moni asia, kuten tietyistä tv-sarjoista (esim. Teho-osasto) tutut katujen yllä kulkevat junat ja puiset asemalaiturit,

 mahtava rantaviiva, kohteliaat ihmiset löytyivät kaupungista. Aikaa meillä ei ollut montaa päivää, joten esimerkiksi madhouse at the Madison jäi näkemättä. Chinatownin näin, ja olin erittäin pettynyt. Lähinnä mieleen tuli Los Angelesin kadut kiinalaisilla ihmisillä täydennettyinä.

Chicagosta lensimme Minneapolikseen, josta jatkoimme suoraan vuokra-autolla eteenpäin. Ajoimme n. 8 tunnin matkan ohi Sioux Fallsin, josta pääsimme päämääräämme Huronia.

 Huron ei ole yhdysvaltain suurimpia kaupunkeja, asukkaita siellä on n. 12 000. Jos tähän haluaa vertailupintaa, niin Matinkylässä Espoossa asuu yli 18 000 asukasta, huomattavasti pienemmällä alueella. Ei tarvitse edes kärkkäästi sanoa, että tämä oli aitoa amerikkaa. Ei sen aidompaa, kuin losissa tai chicagossakaan ehkä, mutta aitoa ehdottomasti…  Suunnitellusta poiketen majoittauduimme paikalliselle ranchille, jossa tilaa tosiaan oli. Suoraa hiekkatietä lähimmältä K-martilta 8 mailia peltojen keskellä ja avot, siellä tuo majapaikkamme sijaitsi. Äärimmäisen kaunis, hyvin amerikkalainen asunto. Yhtä asiaa vain en tajua vieläkään; kokolattiamattoa, joka huoneessa. Suosittelisin näin ollen miehillekin istumapissausta.

 Majoittautumisen jälkeen suuntasin välittömästi serkkuni luokse, rodeoon. Ei, emme ratsastaneet oikeastaan millään tasolla. Kyseessä oli joka tapauksessa elämäni ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen rodeo. 

En voi kieltää etteikö sinällään olisi ollut kyse mielenkiintoisesta tapahtumasta, mutta en voi väittää etteikö se mielestäni olisi ollut kuitenkin hieman tylsää ja ehkäpä hieman omituista urheilua. Monta kertaa joku kysyi amerikan englannilla jotta eikö olekin hienoa. Vastasin myöntävästi, vaikka olisin halunnut kertoa heille jääkiekosta. Paikallisia mahtoi hieman ”syödä” fakta, että rodeon voitti herra Brasiliasta. Boa sorte!  

Olimme ilmeisen onnekkaita, että Huronin metropolissa oli käynnissä etelä dakotan osavaltiomessut. Tämä siksi, että kaupunki oli jokseenkin täyteen pakattu etelädakotalaisia natiiveja. Pääsimme näin ollen tutustumaan paikalliseen elämään syvemminkin. Maatalouskoneiden kokoluokasta lienee appiukkonikin kateellinen. Itse en koosta välitä, en osaa käyttää kuitenkaan. 

 Tuli maistettua vihdoinkin esimerkiksi ”corndog” ja muutamaa muuta periamerikkalaista herkkua. Sen sijaan ehdottomasti kieltäydyin joistakin, kuten esimerkiksi uppopaistetusta voista… kyllä, ”deep fried butter” ei ehkä olisi tässä vartalossa näkynyt, mutta allekirjoittanut sanoo ”no thank you, I am fine”. Jälkiruoaksi olisi voinut ottaa vaikka uppopaistetun snickersin. Vaikka miehet ovat ehkä marsista ja naiset siten ehkä snickersistä, en halua sitä silti uppopaistettuna. Ostin kyllä popcorn-pussin. Kämpillä maistettuani yhden ja huomattuani että ne olivat sokeroituja, en maistanutkaan enää toista.

Häät pidettiin. Olin best man. Nautin tästä kunniasta. Helsinkiläinen nuorimies ja etelädakotalainen nuori nainen saivat toisensa. Koska blogini nimi ei ole 9-iltaa, en häistä paljasta juurikaan enempää. Jääkööt häiden kulun tarinat asianomaisille. Luulin tosin seurueemme olevan ainoat suomalaiset, mutta yllätyksekseni serkkuni sisar ja serkku tulivat myös paikalle. Tästä peukut. Täytyy todeta että positiivisesti yllättynyt olin, erinomaisia naisia. Vaan miksei, ovathan erinomaisen serkkuni kanssa samaa verta.

Häiden jälkeen lähdimme takaisin koti Minneapolista. Tällä kertaa eri reittiä, pienempiä teitä. Tämä reitti oli jotenkin hyvin peri amerikkalainen. Käytyämme Laura Ingalsin (siis tuon Maija Vilkkumaan laulun hahmon) kotitalolla tuli vastaamme jatkuvalla syötöllä jokseenkin sympaattisia, mutta samaan aikaan säälittäviä pikkukaupunkeja, kuten ”Blue earth”, ”Olivia”, ”Sacred eart”, ”Buffalo Lake”, ”Stewart”,  Ja jostain syystä suomalaiseen musiikkin iskeytyneet ”Volga” ja ”Hector”, jossa lunta ei ollut edes enkelin eteiseen tekemiseksi.  Jokainen kyläpahanen näytti aikalailla samanlaiselta toisiinsa verrattuna. Säälin kaupungin nimen osoittaman kyltin vastaavasta, sillä kyltissähän lukee myös kaupungin väkimäärä,  ”Olivia, population 534”. Aamulla kun syntyy kaksoistytöt ja illalla jonkun kissa kuolee, on kyltintekijä joutunut töihin jo kaksi kertaa.

Minneapoliksen siluetti on jokseenkin futuristinen. Kaupunki itsessään on hyvin siisti.  Satuimme osumaan paikalle ”labour day” päivänä, joten kaupunki oli jokseenkin kuollut.  Vaan erinomaisena esimerkkinä voinen nyt sanoa, että vaikka olet täysin vieraassa kaupungissa, hiljaisena aamuna hiljaisessa kahvilassa, vältä olemasta omalla kielelläsi röyhkeä. Röyhkeitä emme onneksi olleet, sillä viereisessä pöydässä istunut paikallinen kertoi meille isäpuolensa olevan suomalainen. Hän ei ehkä mahdollista röyhkeyttä olisi ymmärtänyt, suomen kielen sanavarastonsa ollessa varsin rajallinen. Tämä kuitenkin taas osoitti sen, että pieni suomenkielemmekin on tunnistettavissa varmasti miltei missä tahansa maailman kolkassa. Olkaa siis korrekteja niin suomeksi kuin muillakin kielillä! Vaikka kaupunki oli tyhjä, ei sitä ollut ”Mall of America”, maailman suurin kauppakeskus. En lähtisi Isoa Omenaa kauppakeskuksena esittelemään sinne päin. En, vaikka siellä Matinkylässä kuinka on se 18000 asukasta. Tuo aluehan tunnetaan nimellä ”twin cities”, koska toinen miljoonakaupunki, St. Paul, jossa muuten muuan Minnesota Wild mikkokoivuineen, mikaelgranlndeineen ja niklasbäkstörmeineen pelaa. Eli sain ”vyölleni” kaksi miljoonakaupunkia kerralla. Ja vaikka olen käynyt kuuden NHL seuran alueella, tämä oli ainoa, jossa onnistuin käymään hallissa. Sainpa yhden pelaajan kautta alennuksen vaatteista, hienoa!

New Yorkiin siirtyminen siirtyi hieman lennon peruuntumisesta johtuen. Tämä oli sikäli sääli, että ensimmäistä  kertaa elämässäni koin, etten ehtinyt tarpeeksi kokemaan jotain kaupunkia. Toki ymmärrän että kolmessa-neljässä päivässä en ole nähnyt koko Chicagoa, Losia, Sydneyä, Bangkokia, you name it, mutta olen silti yleensä ollut tyydytetty. Nyt näin ei käynyt, joudun menemään takaisin. Mitä pikemmin, sitä parempi. Voin epärehellisesti sanoa nähneeni Andy Murrayn pelaavan US. Openissa! La Guardian lentokenttä sijaitsee niin keskellä kaupunkia, että laskeutuminen tapahtui aivan USTA National Tennis Centerin yltä. Tarkistin nimittäin heti nettiyhteyden saatuani, että kenen peliä minulla oli lentokoneen ikkunasta hetki seurata. Todisteiden puuttuminen johtuu valitettavasti elektronisten laitteiden käyttökiellosta laskeutumisen yhteydessä. Kentältä matkasimme hotellillemme pidennetyllä limousinella. En valitettavasti voi tämän johtuvan yteyksistäni, vaan korkeintaan karmastani. Mitä ilmeisimmin ko. limousine oli juuri saattanut asiakkaan kentälle ja kuljettaja halusi kyydittävät paluumatkallekin. Satuimme kohdalle ja saimme limon miltei taksin hinnalla, ilman jonottamista. 

Hotellina meillä oli yksi maailman hienoimmista, Waldor Astorian ns. hienompi puoli, The Waldorf Towers. Limousinesta huolimatta ovimieskin oli epäileväinen, olemmeko varmoja että me olemme juuri oikealla sisäänkäynnillä. Olimmehan me. Mahtava hotelli! New Yorkissa ei silti kannata jäädä hotelli makoilemaan. Nähtävää on paljon, enkä silti ehtinyt nähdä juuri mitään. Jo Manhattanin kiertäminen vie päiviä. Ehdimme toki nähdä Brooklyn Bridgen, Wall streetin ja pörssin, New Jerseyn näin rannalta. Näimme Mahtavia hotelleja, Times Squaren, vapauden patsaan. Kävimme Staten Islandilla, kävelimme Central Parkissa, josta ehdin nähdä vain murto osan. Se että asun kävelymatkan päässä espoon keskuspuistosta ei ole vertailukohta New Yorkin ”keskuspuistoon”. Suurimman vaikutuksen teki silti 9/11 terrori-iskun teko paikka. Itse erehdyin kutsumaan paikka nimellä ”ground zero” jostai sain huomautuksen. Paikka on nykyään ”9/11 memorial”. Vesialtaat, menehtyneiden nimet ja kertomukset mistä he olivat – ensipelastajia, firmojen työntekijöitä, traagisten lentojen matkustajia, tai jopa 1993 pommi-iskussa menehtyneitä saivat hiljentymään. Varsinkin se, että juuri siinä kohdalla kaikki tapahtui. Suosittelen vierailua 9/11 memorial parkissa.

 Yhden asian haluaisin myös nostaa esiin. On hienoa, että Helsingissä pystyttiin rakentamaan ”baana” käytöstä poistetun rautatien tilalle.  Ennen kuin ylpistymme siitä liikaa, menkäämme katsomaan mitä New Yorkissa tehtiin. käytöstä poistetun rautatien, joka kulki katujen yläpuolelle on rakennettu ns. kaupunkilaisten olohuone. Kävelykatu puistoineen. Tämän tekivät kaupunkilaiset itse! 

Tätä suosittelen ja tästä oppia ottamaan kannatan! 

New Yorkista en ehtinyt nähdä paljoa. Amerikan yhdysvalloista en ole ehtinyt nähdä paljoa. Toivon että vielä näen ja koen. Sinivalkoisin siivin JFK:lta helsinkiin saavuimme turvallisesti. Haluan takaisin.