Minäminäminä vai kenties joskus me me me?

On se taas hauska huomata kuinka vaikeaa ihmisten on elää toistensa kanssa.

   Nyt viimeksi esimerkiksi iltalehden artikkeli ”heippalapuista tuli hitti” (19.1.) jossa mm. valitetaan siitä, että talossa joku kävelee enemmän kantapäillään, kuin päkiöillään, joka täten luonnollisesti häiritsee elämää. Tai lappu, jossa pyydetään kaikkia sopeutumaan käytäntöön, jossa kaikki parkkeeraisivat ”vallitsevan käytännön” mukaisesti autonsa keula edellä taloon päin. Ei ole siis helppoa asua kerrostalossa. Jos ei ehkä omakotitalossakaan, ainakaan ruotsissa, jossa naapurin saunominen häiritsee. No, saunoja olikin suomalainen, pitäisi näet toimia maassa maan tavalla.

Tuli  mieleeni tapahtuma, jossa asiakas valitti hotellin yökerhon yksityisjuhlista kantautuvasta metelistä. Hämmästys oli pienoinen, kun selvisi että ko. henkilö oli kyseisten juhlien osallistuja, mutta tässä vaiheessa halusi jo nukkua. 

Ei ole nimittäin helppoa asuminen ja eläminen, kun muut eivät elä niin kuin pitäisi. Vai pitäisikö sanoa etteivät muut ole niin älykääpiöitä kuin itse on.

On täysin väärin että elämää häiritsee lentokoneiden melu. Sillähän ei nimittäin ole mitään väliä, että tehdessäsi asunnon ostopäätöstä pohjois-Espooseen, oli tuo kansantaloudellisesti täysin vähäpätöinen rakennelma ollut paikallaan jo kymmeniä vuosia. Ei. Se pitäisi siirtää. Tai ainakin nyt pitäisi siirtää kaikki nouseva ja laskeva lentoliikenne toiseen suuntaan. Muu lentoliikenne on sitten vähemmän häiritsevää, joskaan ei suotavaa. Samalla alueella häiritsee mm. roska-autojen melu, kun käyvät vääriin aikoihin, liian myöhään, liian aikaisin ja päivälläkin.

 Aivan samanlainen ongelma löytyy huonompiosaisten alueelta Helsingin Jollaksesta, jossa mm. adressit.com – sivustolla vaaditaan Santahaminen varuskunnan kaiken ampumatoiminnan lopettamista välittömästi.  Kyseinen varuskunta kun lienee näin ollen tullut ampumatoiminnallaan kuokkimaan alueelle vasta sen jälkeen kun Herra, joka kyseisessä adressissa haluaa pysyä nimettömänä, on alueelle huvijahdillaan saapunut. 

Silti muutto esimerkiksi Sodankylän Savukosken tienoille tai Rajajooseppiin ei tule kuuloon, kun siellä ei ole palveluita. Kyllä, laskettakoon Santahaminakin palveluksi, siellähän suoritetaan asepalvelusta. Ja auta armias, jos palveluita tulisi, pitäisi taas muuttaa, ne palvelut siis, koska nyt ainakin sinä olit siellä ensin. No, ehkä et ihan ensimmäisenä, sillä alueen suurten kansallispuistojen eläimet pitäisi siirtää muualle, niiden pitäessä luonnotonta ääntä. Paitsi liito-oravat, joita varmasti löytyy etsimällä siinä vaiheessa kun maisemaa halutaan pilata tuulivoimalla. Minä haluan halpaa sähköä, mutta minun hienoa maisemaa ei millään rakennelmillä pilata, tuntuu olevan yleinen mielipide. Kannattaisiko myös Helsinki-vantaan lentokenttä ja Santahaminan varuskunta-alue tutkia liito-oravien varalta? Tai Tuulivoiman?

Vastustetaan vammaisten asuntolaa kun ne vammaiset ovat niin rumia. Vastustetaan päihteiden käyttäjien neulanvaihtopistettä kun alueelle tulee ihan liikaa häiriöitä. Ei varmaan vastustettaisi missien asuntolaa ja NHL-tähtien luistinten vaihtopistettä, vaikka varmasti missien tyynysodista tulee häiriöitä ja NHL-tähtienkin joukkoon mahtuu jokunen rumakin yksilö.

Se vaan nyt on niin, että joskus yleinen etu ajaa pienen omahyväisyyden ja mukavuuden halun edelle. Ja silti tilanne näillä pikku palleroilla täällä Suomessa on melko hyvä, kysykää vaikka Shotsin olympiakylän alta pakkolunastetuilta talon omistajilta tai Kiinan kolmen rotkon padon alta siirretyiltä ihmisiltä. Nyt ei siirretty patoa, siirrettiin muutama miljoona ihmistä. Eikä kyselty, ainakaan kovin julkisesti.

Ei aina minäminäminä. Joskus vaikka mememe!

Asiakastottelemattomuus

Ihmisiä eikä asiakkaita ole selkeästi luotu tottelemaan. Ei ohjeita, aikamääreitä, eikä vastaanottovirkailijoita. Ei millään. Ennemminkin teemme kuin lapset, jotka tosin kai voidaan luokitella usein ihmisiksi ja joskus asiakkaiksi. Esimerkkejä löytyy esimerkiksi hotellimaailman saloista.

Tuntuu, että on oikeastaan vain kahdenlaisia hotellin aamiais-asiakkaita. Ensimmäinen ryhmä tulee norkoilemaan aamiaishuoneen eteen puoli tuntia ennen avaamista. Olen tätä asiaa aina ihmetellyt. Ymmärrän että jotkut ovat aamuvirkkuja, mutta miksei joko nautita aamun rauhallisuudesta maksetussa huoneessa, tai esimerkiksi mennä pienelle aamukävelylle sen sijaan, että he seisovat puoli tuntia aamiaishuoneen oven edessä toivoen paratiisin porttien avautuvan muutamaa minuuttia aikaisemmin.

 Ääripäänä tästä ryhmästä on henkilö, joka vaatii aamiaista vaikka lähtee jo klo 3 aamuyöllä. Huolimatta siis siitä, että aamisaika on ilmoitettu varatessa ja saapuessa. Hän on kuitenkin mielestään siitä maksanut joten se on saatava, vaikka oikeastaan se vain kuuluu huonehintaan. Hän haluaa aamiaista koska se kuuluu hänelle. Samat ihmisethän kohtaavat hotellissa ongelman, jota eivät kohtaa risteilylaivoilla; hotellista pääsee suoraan ulos. Risteilylaivoilla sen sijaan aamiaisen jälkeen pääsee joukossa odottamaan laivan saapumista satamaan ovien eteen jo Utön kohdalla.

Tämä toinen ryhmä sen sijaan tulee aamiaishuoneeseen aikaisintaan minuuttia ennen sen sulkeutumista, yleensä kuitenkin hieman sen jälkeen. Hän ihmettelee miksi kuivatut ananakset ovat liian kuivia ja nakit jo haaleita ja miksei serbialaista Pule-juustoa ole jäljellä enää laisinkaan. Mielestään hänelle kuuluvat aamiaistarpeet, joita hän ei enää aamiashuoneelta saanut hän hakee hotellin aulan kahviosta, ihmetellen miksi niistä pitäisi maksaa. Ääripäänä tämä henkilö haluaa että hotellin keittiö tekee hänelle vähintäänkin chateaubriandin kun hän kello kolme iltapäivällä ilmoittaa että heräsi juuri ja oli pettynyt kun aamiaista ei enää tarjoiltukaan.

Verrokkiryhmässä yksi mainitun risteilymatkustus-esimerkin vuoksi mainittakoon että laivalla tämän ryhmän jäsenet poistuvat hytistä siivojaan kolmatta kertaa huomautettuaan että herätä pitäisi ja sitten jätettyään oven auki.

Ilmeisesti näiden kahden ryhmän välissä aamiaishuoneella käy jotain epämääräistä asiakasainesta, joiden toimet kuitenkin kestävät päivänvalon, eivätkä näin ollen aiheuta blogikirjoitustoimenpiteitä.

Yhtä kaikki, miksei ihminen juurikaan kykene asiakkaana noudattamaan annettuja ohjeita? Jatkuvasti toitotamme asiakkaan olevan kuningas – huolimatta siitä onko hän nainen vai mies- ja asiakkaana aina oikeassa –huolimatta siitä onko hän nainen tai mies. Onko nyky yhteiskunta todellakin asettanut asiakkaan siihen asemaan, että hän todellakin saa tehdä mitä haluaa?

Pienen kirahvin kokoisin kirjaimin kirjoitettu kyltti "luethan lehdet vasta maksettuasi" on yhtä pieni vitsi. Huvittuneena voi seurata, kuin asiakas toisensa jälkeen ymmärtää kyltin sanoman päinvastaiseksi "maksathan vasta luettuasi, mutta älä tähän." Kerta toisensa jälkeen lehti viedään pöytään ja luettua se palautetaan, jos palautetaan takaisin hyllyyn. Kaupoissahan tätä ohjetta ei ole, joten vanha viidakon sanonta "mikä ei ole kiellettyä, on sallittua" pätee ja lehtiä voi lueskella lehtihyllyn edessä rajoittamattomasti.

 Jos vain vitsi "missä kääpiöt hotelleissa työskentelevät? –minibaarissa" pitäisikin paikkansa, olisi asiat helpommin. Vaan kun minibaarit ovat miehittämättömiä. Näin ollen asiakas usein syystä tai toisesta päättää tahi päättelee että ottaessaan vain yhden tuotteen, ei sitä tarvitse maksaa. Tai jos ottaa paljon tuotteita, voi pari tuotetta jättää maksamatta.

 Lainatut adapterit, sakset, teippirullat, lusikat, uima-asut, laturit, tyttöystävät jäävät kaikki palauttamatta, pyynnöistä huolimatta. Onko siis niin että kuninkaina tilaisuus saattaa tehdä varkaan?

Ylipäätään annettuja ohjeita ei rekisteröidä, aikamääreitä ei noudateta, käskyt ignoorataan.

Olisiko tähän vastauksena sanktiot ja sakot? Ei. Sillä kuningas tietää ettei nitä tarvitse maksaa. Anna palautetta että mikäli sanktio toteutuu, laitat viestin twitteriin. Ja ehkä facebookiinkin. Ja osoita tämä uhkaus mahdollisimman korkealle hierarkiassa. Sanktio ei toteudu ja sosiaaliseen mediaan voit tämän sijasta laittaa päivityksen toimiko vatsa aamulla vai ei.

Miksi meitä ei kiinnosta? Ei ketään muutakaan kiinnosta, miksi siis minua. Itsekkyys maan perii!

Matkablogi; Touring USA

Vihdoin tuli eteeni syy lähteä Amerikan yhdysvaltoihin. Edellinen kerta oli joskus tämän vuosituhannen alussa, kun matka suuntautui Los Angelesiin ja Las Vegasiin. (ja n. 5 minuttia ajoimme myös Arizonan puolella).

Hollywoos

Universal Studios

Stratosphere, Las Vegas

Bellagio, Las Vegas

 Nyt syy lähteä oli serkkupojan häät Etelä-Dakotassa. Ei muuta kuin matkaan. Suosittelen takistamaan passin kunnolla ennen matkaa. Kun olin jo maksanut maahantuloon vaadittavan ESTA:n (https://esta.cbp.dhs.gov/esta/), huomasin passin etusivun repsottavan puoliksi irti. No, onhan tuota passia käytettykin :( mutta matkaan oli aikaa n viikko. Nihtisillan poliisiasemalla tuli jonotettua jonkinaikaa, mutta tiskille päästyäni valitin ja vaadin uutta passia välittömästi koska mielestäni passi ei saa hajota sen voimassaoloaikana. Sain uuden passin 2 vrk tästä. Ilman maksua. Sami 1,poliisi 0.

Pakkohan se on olla tyytyväinen solmittuihin suhteisiin (enkä puhu nyt avioliitosta) vaan ystävällisistä ammattiin liittyvistä suhteista... oli nimittäin varsin mukava saada upgrade American Airlinesin Helsinki-Chicago lennolla. Kone oli vanha ei selkänojissa ollut näyttöjä, mutta jalkatilaa oli! Mutta pääsy koneeseen olikin sitten oma lajinsa. Se että suomalainen virkailija kysyy ensin ”oottextemenoscicagoon?tulkaatähä” ja sen jälkeen vaihtaa jenkki-moodiin ”Hei, olen paulipetteri ja työskentelen American Airlinesilla ja esitän teille nyt muutaman kysymyksen” Ei kuulosta luonnolliselta.  Ei sen puoleenkaan kysymykset kaikesta mitä sinulla on mukana pakattuina ja koska ne on ostettu. No, ei siinä. Mutta että siskoni meni myöntämään että yksi kirja ei ole oma, vaan kirjastosta lainattu. Siitäpä kysymystulva jukkajaakolta tuli; ”oletteko tarkistaneet kirjan kaikki sivut, ettei siellä ole esimerkiksi huumausaineita kaiverrettuna?” …minä haluaisin tuntea, tai ehkä en tuntea, mutta tietää sellaisen ammattihuumediilerin joka on valinnut kirjaston vantaalta, huomannut että sisareni on menossa yhdysvaltoihin, ja että juuri hän tulee asioimaan tässä kyseisessä kirjastossa, tehnyt johtopäätöksen että sisareni lainaa juuri kirjan x, oli se sitten Jane Austinia tai Ilkka Remestä, tai vaikka Pablo Nerudan runoja, ja kaivertanut juuri tähän kirjaan 120 kg kokaiinia. Perun puheeni, jos olen joskus puhunut että huumediilerit eivät näin ollen olisi viisaita. Tarkistakaa silti tavaranne, älkää kuljettako, saati käyttäkö huumeita!

Chicago on yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki. Asukkaita siellä on n 8,3 miljoonaa. No, toki tämä tarkoittaa ns. metropolialuetta, eli pitää laskea Chicagon espootjavantaat mukaan. Itse kaupungissa 2,7 miljoonaa asukasta tallustelee. Tätä en jotenkin huomannut. Chicago oli jokseenkin rauhallinen kaupunki mielestäni.

Aivan hirveästi ei kerrottavaa jäänyt. Moni asia, kuten tietyistä tv-sarjoista (esim. Teho-osasto) tutut katujen yllä kulkevat junat ja puiset asemalaiturit,

 mahtava rantaviiva, kohteliaat ihmiset löytyivät kaupungista. Aikaa meillä ei ollut montaa päivää, joten esimerkiksi madhouse at the Madison jäi näkemättä. Chinatownin näin, ja olin erittäin pettynyt. Lähinnä mieleen tuli Los Angelesin kadut kiinalaisilla ihmisillä täydennettyinä.

Chicagosta lensimme Minneapolikseen, josta jatkoimme suoraan vuokra-autolla eteenpäin. Ajoimme n. 8 tunnin matkan ohi Sioux Fallsin, josta pääsimme päämääräämme Huronia.

 Huron ei ole yhdysvaltain suurimpia kaupunkeja, asukkaita siellä on n. 12 000. Jos tähän haluaa vertailupintaa, niin Matinkylässä Espoossa asuu yli 18 000 asukasta, huomattavasti pienemmällä alueella. Ei tarvitse edes kärkkäästi sanoa, että tämä oli aitoa amerikkaa. Ei sen aidompaa, kuin losissa tai chicagossakaan ehkä, mutta aitoa ehdottomasti…  Suunnitellusta poiketen majoittauduimme paikalliselle ranchille, jossa tilaa tosiaan oli. Suoraa hiekkatietä lähimmältä K-martilta 8 mailia peltojen keskellä ja avot, siellä tuo majapaikkamme sijaitsi. Äärimmäisen kaunis, hyvin amerikkalainen asunto. Yhtä asiaa vain en tajua vieläkään; kokolattiamattoa, joka huoneessa. Suosittelisin näin ollen miehillekin istumapissausta.

 Majoittautumisen jälkeen suuntasin välittömästi serkkuni luokse, rodeoon. Ei, emme ratsastaneet oikeastaan millään tasolla. Kyseessä oli joka tapauksessa elämäni ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen rodeo. 

En voi kieltää etteikö sinällään olisi ollut kyse mielenkiintoisesta tapahtumasta, mutta en voi väittää etteikö se mielestäni olisi ollut kuitenkin hieman tylsää ja ehkäpä hieman omituista urheilua. Monta kertaa joku kysyi amerikan englannilla jotta eikö olekin hienoa. Vastasin myöntävästi, vaikka olisin halunnut kertoa heille jääkiekosta. Paikallisia mahtoi hieman ”syödä” fakta, että rodeon voitti herra Brasiliasta. Boa sorte!  

Olimme ilmeisen onnekkaita, että Huronin metropolissa oli käynnissä etelä dakotan osavaltiomessut. Tämä siksi, että kaupunki oli jokseenkin täyteen pakattu etelädakotalaisia natiiveja. Pääsimme näin ollen tutustumaan paikalliseen elämään syvemminkin. Maatalouskoneiden kokoluokasta lienee appiukkonikin kateellinen. Itse en koosta välitä, en osaa käyttää kuitenkaan. 

 Tuli maistettua vihdoinkin esimerkiksi ”corndog” ja muutamaa muuta periamerikkalaista herkkua. Sen sijaan ehdottomasti kieltäydyin joistakin, kuten esimerkiksi uppopaistetusta voista… kyllä, ”deep fried butter” ei ehkä olisi tässä vartalossa näkynyt, mutta allekirjoittanut sanoo ”no thank you, I am fine”. Jälkiruoaksi olisi voinut ottaa vaikka uppopaistetun snickersin. Vaikka miehet ovat ehkä marsista ja naiset siten ehkä snickersistä, en halua sitä silti uppopaistettuna. Ostin kyllä popcorn-pussin. Kämpillä maistettuani yhden ja huomattuani että ne olivat sokeroituja, en maistanutkaan enää toista.

Häät pidettiin. Olin best man. Nautin tästä kunniasta. Helsinkiläinen nuorimies ja etelädakotalainen nuori nainen saivat toisensa. Koska blogini nimi ei ole 9-iltaa, en häistä paljasta juurikaan enempää. Jääkööt häiden kulun tarinat asianomaisille. Luulin tosin seurueemme olevan ainoat suomalaiset, mutta yllätyksekseni serkkuni sisar ja serkku tulivat myös paikalle. Tästä peukut. Täytyy todeta että positiivisesti yllättynyt olin, erinomaisia naisia. Vaan miksei, ovathan erinomaisen serkkuni kanssa samaa verta.

Häiden jälkeen lähdimme takaisin koti Minneapolista. Tällä kertaa eri reittiä, pienempiä teitä. Tämä reitti oli jotenkin hyvin peri amerikkalainen. Käytyämme Laura Ingalsin (siis tuon Maija Vilkkumaan laulun hahmon) kotitalolla tuli vastaamme jatkuvalla syötöllä jokseenkin sympaattisia, mutta samaan aikaan säälittäviä pikkukaupunkeja, kuten ”Blue earth”, ”Olivia”, ”Sacred eart”, ”Buffalo Lake”, ”Stewart”,  Ja jostain syystä suomalaiseen musiikkin iskeytyneet ”Volga” ja ”Hector”, jossa lunta ei ollut edes enkelin eteiseen tekemiseksi.  Jokainen kyläpahanen näytti aikalailla samanlaiselta toisiinsa verrattuna. Säälin kaupungin nimen osoittaman kyltin vastaavasta, sillä kyltissähän lukee myös kaupungin väkimäärä,  ”Olivia, population 534”. Aamulla kun syntyy kaksoistytöt ja illalla jonkun kissa kuolee, on kyltintekijä joutunut töihin jo kaksi kertaa.

Minneapoliksen siluetti on jokseenkin futuristinen. Kaupunki itsessään on hyvin siisti.  Satuimme osumaan paikalle ”labour day” päivänä, joten kaupunki oli jokseenkin kuollut.  Vaan erinomaisena esimerkkinä voinen nyt sanoa, että vaikka olet täysin vieraassa kaupungissa, hiljaisena aamuna hiljaisessa kahvilassa, vältä olemasta omalla kielelläsi röyhkeä. Röyhkeitä emme onneksi olleet, sillä viereisessä pöydässä istunut paikallinen kertoi meille isäpuolensa olevan suomalainen. Hän ei ehkä mahdollista röyhkeyttä olisi ymmärtänyt, suomen kielen sanavarastonsa ollessa varsin rajallinen. Tämä kuitenkin taas osoitti sen, että pieni suomenkielemmekin on tunnistettavissa varmasti miltei missä tahansa maailman kolkassa. Olkaa siis korrekteja niin suomeksi kuin muillakin kielillä! Vaikka kaupunki oli tyhjä, ei sitä ollut ”Mall of America”, maailman suurin kauppakeskus. En lähtisi Isoa Omenaa kauppakeskuksena esittelemään sinne päin. En, vaikka siellä Matinkylässä kuinka on se 18000 asukasta. Tuo aluehan tunnetaan nimellä ”twin cities”, koska toinen miljoonakaupunki, St. Paul, jossa muuten muuan Minnesota Wild mikkokoivuineen, mikaelgranlndeineen ja niklasbäkstörmeineen pelaa. Eli sain ”vyölleni” kaksi miljoonakaupunkia kerralla. Ja vaikka olen käynyt kuuden NHL seuran alueella, tämä oli ainoa, jossa onnistuin käymään hallissa. Sainpa yhden pelaajan kautta alennuksen vaatteista, hienoa!

New Yorkiin siirtyminen siirtyi hieman lennon peruuntumisesta johtuen. Tämä oli sikäli sääli, että ensimmäistä  kertaa elämässäni koin, etten ehtinyt tarpeeksi kokemaan jotain kaupunkia. Toki ymmärrän että kolmessa-neljässä päivässä en ole nähnyt koko Chicagoa, Losia, Sydneyä, Bangkokia, you name it, mutta olen silti yleensä ollut tyydytetty. Nyt näin ei käynyt, joudun menemään takaisin. Mitä pikemmin, sitä parempi. Voin epärehellisesti sanoa nähneeni Andy Murrayn pelaavan US. Openissa! La Guardian lentokenttä sijaitsee niin keskellä kaupunkia, että laskeutuminen tapahtui aivan USTA National Tennis Centerin yltä. Tarkistin nimittäin heti nettiyhteyden saatuani, että kenen peliä minulla oli lentokoneen ikkunasta hetki seurata. Todisteiden puuttuminen johtuu valitettavasti elektronisten laitteiden käyttökiellosta laskeutumisen yhteydessä. Kentältä matkasimme hotellillemme pidennetyllä limousinella. En valitettavasti voi tämän johtuvan yteyksistäni, vaan korkeintaan karmastani. Mitä ilmeisimmin ko. limousine oli juuri saattanut asiakkaan kentälle ja kuljettaja halusi kyydittävät paluumatkallekin. Satuimme kohdalle ja saimme limon miltei taksin hinnalla, ilman jonottamista. 

Hotellina meillä oli yksi maailman hienoimmista, Waldor Astorian ns. hienompi puoli, The Waldorf Towers. Limousinesta huolimatta ovimieskin oli epäileväinen, olemmeko varmoja että me olemme juuri oikealla sisäänkäynnillä. Olimmehan me. Mahtava hotelli! New Yorkissa ei silti kannata jäädä hotelli makoilemaan. Nähtävää on paljon, enkä silti ehtinyt nähdä juuri mitään. Jo Manhattanin kiertäminen vie päiviä. Ehdimme toki nähdä Brooklyn Bridgen, Wall streetin ja pörssin, New Jerseyn näin rannalta. Näimme Mahtavia hotelleja, Times Squaren, vapauden patsaan. Kävimme Staten Islandilla, kävelimme Central Parkissa, josta ehdin nähdä vain murto osan. Se että asun kävelymatkan päässä espoon keskuspuistosta ei ole vertailukohta New Yorkin ”keskuspuistoon”. Suurimman vaikutuksen teki silti 9/11 terrori-iskun teko paikka. Itse erehdyin kutsumaan paikka nimellä ”ground zero” jostai sain huomautuksen. Paikka on nykyään ”9/11 memorial”. Vesialtaat, menehtyneiden nimet ja kertomukset mistä he olivat – ensipelastajia, firmojen työntekijöitä, traagisten lentojen matkustajia, tai jopa 1993 pommi-iskussa menehtyneitä saivat hiljentymään. Varsinkin se, että juuri siinä kohdalla kaikki tapahtui. Suosittelen vierailua 9/11 memorial parkissa.

 Yhden asian haluaisin myös nostaa esiin. On hienoa, että Helsingissä pystyttiin rakentamaan ”baana” käytöstä poistetun rautatien tilalle.  Ennen kuin ylpistymme siitä liikaa, menkäämme katsomaan mitä New Yorkissa tehtiin. käytöstä poistetun rautatien, joka kulki katujen yläpuolelle on rakennettu ns. kaupunkilaisten olohuone. Kävelykatu puistoineen. Tämän tekivät kaupunkilaiset itse! 

Tätä suosittelen ja tästä oppia ottamaan kannatan! 

New Yorkista en ehtinyt nähdä paljoa. Amerikan yhdysvalloista en ole ehtinyt nähdä paljoa. Toivon että vielä näen ja koen. Sinivalkoisin siivin JFK:lta helsinkiin saavuimme turvallisesti. Haluan takaisin.

Palautteen antaminen

Palautetta saa ja pitää antaa! Näinhän aina sanotaan. No ei muuten pidä. Ei aina.

Kaikkihan me tiedämme, että positiivista palautetta ei anneta niin paljon, kuin olosuhteet sallisivat. Negatiivista palautetta sen sijaan tulee nykypäivänä, kiitos rajattomien palautekanavamahdollisuuksien, kuin paskaa tuutista – mitä ikinä toisaalta tuo sanonta sitten tarkoittaakaan. Samaan aikaan tietysti sanotaan, että palautetta ei uskalleta antaa tarpeeksi. Koetaan, ettei siitä ole hyötyä, tai ollaan liian nöyriä laittamaan palautetta. Palautetta kannattaa aina laittaa. 

Mutta miten sen palautteen laittaa onkin sitten oma taiteen lajinsa. Käytöskoulutus on jo pitkään ollut tietyillä alueilla, aloilla, kova juttu. Ns. nettiketin opettelu tulee koko ajan tärkeämmäksi. Voisimmeko lisätä tähän listaan myös palautteen annon abc:n?

Positiivista palautettahan emme varmaan koskaan koe saavamme tarpeeksi. On selkeää, että positiivinen palaute tulee usein kasvotusten, henkilökohtaisesti. Joskus, tai jopa usein se ei edes tule suoraan, vaan se on rivien väleissä. Tällöinhän usein tekisi mieli sanoa asiakkaalle ”voisinko saada tuon kirjallisena kiitos”. Ei välttämättä siksi, että olisi pakottava tarve tehdä kaikille selväksi, kuinka hyvä on, edes tuon yhden asiakkaan mielestä, vaan siksi että sitä negatiivista palautetta tulee kaksin, ellei kolmin verroin enemmän. Saisi vähän edes tasattua puntteja. Negatiivinen palaute nimittäin harvemmin tulee suoraan kasvotusten. Se palaute menee kirjallisesti esimiehelle ja johdolle.

Olen huono vastaanottamaan kritiikkiä, mutta tiedostan, etten ole aina se taitavin inkkari kanootissa. Eli kun palautetta tulee, se voi joskus olla jopa ansaittua. Silloin pitäisi siis tietysti mennä hieman itseensä ja oppia virheistään.

Vaan usein palaute on aivan käsittämätöntä. Tai ainakin hieman käsittämätöntä. Usein asiakas tuntuu kokevan, että kokonaisuus on mennyt pieleen, kun palvelija ei ole hymyillyt. En kyllä itse tiedosta että en hymyilisi, mutta pakko se on myöntää, että varmasti näin on, en aina hymyile. Vaikka uskoisin pääsääntöisesti olevani hymyilevää sorttia. Mutta onko se tosiaan niin, että hymyn puute pilaa koko palvelutilanteen, sekä siitä seuraavan maksetun kokonaisuuden?  Usein nimittäin palautteen mukaan palvelija on siten myös ollut välinpitämätön, tyly, töykeä, röyhkeä ja mulkku. Hän on selkeästi työhönsä kyllästynyt, ehkä jopa elämäänsä. Hän lienee seuraava josta luemme iltapulusta, kun jotain pahaa tapahtuu.  Yllättäen juuri tällöin, kuin virkailija ei siis hymyillyt, myös kollegat olivat perseestä. Toisen osaston ihmiset olivat ihania, mutta juuri tämän osaston, missä tuo elämäänsä kyllästynyt paskiainen ei hymyillyt, muutkin työntekijät tuntuivat olevan paskiaisia. Hekään eivät hymyilleet. Kysyttäessä he vain mumisivat ja olivat selkeästi vihaisia asiakkaille. Tuntui ettei heitä saisi häiritä ollenkaan.

En missään nimessä sano, etteikö tylyä palvelua olisi. En missään nimessä sano, ettenkö olisi itse koskaan syyllistynyt huonoon palveluun. Kun usein sanotaan, ettei palautetta uskalleta antaa riittävästi, haluaisin useimmin sanottavan, että palautteen sisältöä ja rakennetta olisi mietittävä tarkemmin. Mikäli joku kokee että palvelijalla on huono päivä, voisiko tosiaa olla näin? Hänellä on huono päivä, eikö meillä kaikilla joskus ole? Onko hän kokonaan pilannut oman päiväsi? Haluatko todella vielä lisätä vettä kiukaalle haukkumalla kaiken mitän hän teki ja jätti tekemättä? Vai onko kyse siitä, että sinä itse satuit kärsimään huonosta päivästä ja siitä johtuen palvelijan huono hymy, huono ryhti, väärät sanat yms. saivat sinusta johtuen järisyttävät mittasuhteet, joita et saanut mielestäsi vielä kotonakaan, laittamaan palautteen. Koska nykypäivän kulttuuri on sellainen, että asiakas tosiaan on virallisesti aina oikeassa, saa tämän huonon hymyn omaava palvelija(si) lokaa ja kuraa niskaan oikein urakalla, koska hän kohteli sinua väärin.

Palautetta saa ja pitää antaa. Niin negatiivista, kuin positiivistakin. Mietitäänpä kuitenkin vielä miten palaute annetaan. Onko se todella tarpeellista. Jos on, laita palautetta.

Tekstin kirjoittaja joko on tai ei ole saanut työssään joskus palautetta.