pre-matkablogi

Seuraava teksti olisi mitä luultavimmin jälleen perinteinen matkablogi. Muutamasta edellisestä matkasta, kuten Bukarest & Tallinna, sekä tietenkin Joukon ja allekirjoittaneen mökkimatkasta ei tullut kirjoitettua (joskin tästä aihio on), mutta jos nyt tulevasta Singapore-Melbourne-Auckland-Queenstown-Sydney-Bankok matkasta saisi jotain aikaiseksi. Tämä luonnollisesti sikäli mikäli pääsen matkalle lähtemään. Lentoon on aikaa 12 tuntia, mutta lähteminen ei ole varmaa.

Miten voi Herra Murphy käväistäkin niin sopivasti, kuin kävi. En ole erityisen loukkaantumisherkkä, ainakaan siis fyysisesti. Muksuna jokainen kipsi ja tikki olisi ollut ylepyden aihe, mutta ei. Ei vammoja. Kerran tipuin puusta ja menin itkien kotiin. Äiti väänsi kättä ympäri ja totesi että kaikki hyvin. Kun vielä puolentoista viikon jälkeen sattui, kutsui röntgen. Solisluu oli murtunut, mutta lähtenyt jo luutumaan, joten ei kantosidettä. Perkele.

Selästäni löytyi varhaisteininä patti, joka päätettiin poistaa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun huomattiin, että puudutusaine ei tehoa minuun. Sittemmin tämä on huomattu myös hammaslääkärissä. Se sattui, kun veitsi vietiin selkään. Sittemmin sitten nukutuksessa jorvissa tuo patti poistettiin. 

Edesmennyt isäni haki minut muuten korvasta pitäen seuraavana päivänä pesäpallokentältä, sillä olisi viikko pitänyt olla liikunnan iloista nauttimatta. Hammaslääkärissä on vedetty hammasta niin että kaksi settiä puudutetta on päässä, mutta ei vaan toimi. 

En ole adrenaliinin ystävä, en harrasta mitään extremeä, en kotona, en ulkona. Koko päivän lasketelleeni Luoston kauniissa maisemissa oli päätetty seuraavan laskun olevan viimeinen. Päätinpä ihan pienesti oikeaista ja siellähän oli kuoppa. Pää tuli ruoskana tonttiin ja voin kertoa että lento takaisin pääkaupunkiimme oli tuskaisa, samoin kuin seuraavan päivän työvuoro, kun niskaa ei vain meinannut voida pitää pystyssä. 

Armeijassa molempiin olkapäihin on laitettu kortisonia, kyseisten päiden tulehduttua.

Nilkka on mennyt ympäri useasti, niin treeneissä kuin intissäkin, mutta mitäpä noita hoitamaan. pari minuuttia taukoa ja takaisin kentälle. Tämähän on sittemmin kostautunut ja nivelsiteet eivät tue nilkkaa juurikaan ja jalan pieniä luita on päässyt hieman siirtymään. Tämä on silloin tällöin aiheuttanut jalan turpoamista, sekä täyttä kosketusmahdottomuutta, esimerkiksi lakana jalan päällä on ollut liikaa. Usein tämä turpoaminen on sattunut sopivasti esimerkiksi silloin, kun vaimo on ollut lähdössä työmatkalle jonnekin kaukaiseen maahan, kuten Norjaan. Ongelma tässä on ollut että silloin olisi pitänyt pitää huolta vuoden vanhasta tyttärestämme.        

                 

No, tuo kolmen viikon matka olisi nyt siis edessä, mutta lähteminen ei osoittautunutkaan yksinkertaiseksi, itsestäänselvyydeksi.

Vaikka en siis ole erityisen loukkaantuva henkilö, pyysi vaimoni minua välttämään urheilua tällä viikolla, jottei vain sattuisi mitään, sillä olisihan viikon loppupuolella matka Singaporeen ja sieltä sitten eteenpäin. No minäpä tottelin. Ei urheilua, ei edes juoksua, vaikka puolimaraton lähestyy. Ettei vain kävisi mitään. Päätinpä sitten hyvänä isänä vähän leikkiä tyttäreni kanssa ja laskuduin toisen polveni  varaan ja PAM, enkä tarkoita tuota kovasti neuvottelevaa ja sopivaa ammattiliittoa. Viiltävä kipu ja pikkuhiljaa alkava turvotus. Ei muuta kun leikki jatkukoon, jäitä parin päivän päästä jods tarvis, perus-settiä.. Kävipä niin, että polven sisäkierukka oli repeytynyt. No yllätys, muutamaa päivää ennen matkaa, joka käsittäisi 7 pitkää lentoa. Leikkausta tarjottiin pikaisesti, mutta eihän se onnistuisi. Lääkärin terveiset olivatkin siis että ”paska matka tulossa”.

 Eihän siinä, kalliita matkoja, joten mikäs siinä jos ei pysty kaupunkeihin tutustumaan.  Puhumattakaan lentojen nautinnollisuudesta.  Tämän lisäksi hartasti treenamani tavoite, Helsinki  cityrun, eli puolimaraton oli tätä myöten selvä, samoin kuin säbäkausi paketissa. Ongelmaksi muodostui kaiken lisäksi se, että jalka tuli päivä päivältä vain kipeämmäksi ja turposi. Lääkkeetkään eivät tuntuneet auttavan. Lähtöpäivänä jouduin menemään päivystykseen ja siellä(kin) lääkärin leuka loksahti kun kerroin että lähtisin samana päivänä Singaporeen. No, eihän siinä. Polvi punkteerattiin ja kas, kun tuo puudutusaine kun ei tehoa, päätti hän punkteerata ilman puudutusta. Ei kuullostanut hyvältä, mutta ei se pahalta tuntunut. Kolme ruiskullista keltaista tavaraa polvesta ja hieman paremmalta tuntui.

Ja vähän lisää lääkkeitä. Eli vaikka ei ole mustaa vyötä judossa, niin on punainen kolmio lääkkeissä!

Sitä paitsi saamieni lääkkeiden ohjeistuksissa kiellettiin mm. imettäminen. Myöskään koneita eikä työkaluja saisi käyttää, mikäli näkö hämärtyisi.

Voi tätä. Sanon kuitenkin, että Herra Murphy on käynyt, toivottavasti itse matka olisi kuitenkin onnistunut, matkablogia odotellessa. Muistakaa seurata seuraavia ohjelmia; Suomen tulli, Australian rajalla & ulkomaalaisena Thaimaan vankilassa, ken tietää vaikka jatkaisin tv-uraani näissä ohjelmissa.

Meitä on erilaisia

On se niin vaikeaa kanssakäydä asiakaspalvelutilanteessa toisen kanssa. Unelmien maailmassa, siis siinä jossa itse pääni sisällä usein onnellisena elelen, kaikki toimii kovin smoothisti, so to speak. Kaikki ovat iloisia, mutta kukaan ei ole liian päällekäyvä. Pieni small talk on aina paikallaan, mutta siitäkin siirrytään nopeasti yli. Tässä kylmässä ja harmaassa, tänä päivänä jopa viidenkymmenen eri sävyn harmaassa todellisuudessa asiat ovat kuitenkin toisin.

Asiakaspalvelun mielenkiintoisessa maailmassa erittäin usein asiakas on kuitenkin aikamoinen mörrimöykky. Ja tämä asiakastyyppi ei liikoja juttele. Ja tämähän on usein ihan ok, sillä turha small talk on suomalaiselle epätyypillistä, joskus jopa epämiellyttävää. Jotain kuitenkin pitäisi jutella. Usein esimerkiksi hotellien matkalaukkuvarastot ovat vastaanoton välittömässä läheisyydessä joten usein asiakas kokee, että sanat ovat turhia ja yksinkertaisesti osoittaa sormella ovea. Joskus valitettavasti vain sinne päin. Tälle asiakkaalle voisi mainiosti puhua kuin tyttärelleni, joka opettelee sanoja. ”Hyvä! Se on ovi. Sano ovi.” 

Sekä sisään-, että uloskirjautuessa asiakas monesti sanoo kaikessa yksinkertaisuudessaan vain nimensä, ei mitään muuta. ”Karjalainen.” No mitä? Pitäisikö tähän todeta että näytätte Virolaiselta, enkä välttämättä tarkoita nimeänne. Vai kenties esitellä tähän itsensä yhdellä sanalla; ”Joutsenvuo”. No, kyllähän sitä usein tietää mitä asiakas haluaa, mutta ei kuitenkaan aina. Mikäli asiakas tulee siinä puolenpäivän korvilla, ei oikeasti tiedä, onko mistä kyse, sisään vai ulos, vai kenties tapaamaan jotakuta.  Ja tässäkin tapauksessa usein tosiaan sanotaan vain nimi. Siis se nimi jota ollaa tulossa tapaamaan; ”Nykänen”. Usein tekisi mieli sanoa että ”ettepäs ole.” Eli kyllä se vaan olisi parempi kertoa asiansa muutamalla sanalla. Tämäkin mielellään muutoin kuin muristen.

Samanlaiset mörrimöykyt ovat hyvin, hyvin vihaisia, kun jokin asia ei toimi. Tullaan vain raivoamaan virkailijalle. Mikäli Mörri hieman asiaa ajattelisi, voisi asiaan olla jokin muu syy kuin virkailija. Hyvänä esimerkkinä toimimaton avainkortti, josta asiakas minulle huusi: ”sun mielestä on varmaan hauskaa antaa rikkinäisiä avaimia, mutta mun mielestä siinä ei ole mitään hauskaa” Asiakkaalle tiedoksi, että ei, ei siinä mitään hauskaa ollut, en tehnyt sitä tahallani. Avain nyt sattui valitettavasti tyhjentymään magneettiraidan osalta. Eli vaikka kuinka olisi Mörri vihainen, voisi miettiä asiaa ja kertoa ongelman rauhallisesti.

Mörrimöykky voi olla sekä kotimainen, että tuontitavaraa. Tällaisen voit tavata millä tahansa alalla, jossa on asiakaspalvelua.

Eihän tämä tietystikään ole ainoa ihmistyyppi. On myös yli-innokkaita ihmisiä, jotka lataavat välittömästi kaiken yhteen pötköön tyyliin ” moimullaonvarausnimelläkorhonenvarausnumerollaseitsemänkymmentäkaksipillkukolmemutmeieitarttetakaansitälisävuodettamuttakiinnostaisionkoteilläaamiaisellavihreääleipää”, tai ”moimähaluisintehävarauksenkoodillakaksseitsemänkaheksanyksikolmeviisinimelläpaananenkolmellehengelle”. Siinä ei auta että sanoo ”hetki” tai ”odotas”, vaan se kaikki tulee ulos kuin tavara junan vessasta kiskoille.. Sitä joutuu kyllä sitten käytännössä esittämään muutaman… jos ei tarkentavan, niin ainakin varmistavan kysymyksen. Toinen ns. positiivinen asiakastyyppi on se, joka ei meinaa päästä asiaan. Hän aloittaa kertomalla että pikkuserkulla, Reijo-Niilolla on häät saksalaisessa kirkossa elokuussa, kun halusivat pitää kesähäät. Heinäkuussa ei kuitenkaan käynyt kun morsiamella on voikukka-allergia. Tätä kestää jonkun verran kun päästään edes vihjaukseen, että oltaisiin huonetta siis varaamassa. Tätä asiakasta ei haittaa, vaikka jonossa olisi puolivaltakuntaa ja pari ulkomaalaistakin vierasta. Siinä sitä sitten päivitellään päivänkakkaroiden määrää ja utopian prinsessa estrellan poskien punaisuutta. Joskus hän on kyllä kohtelias ja antaa palvella muita asiakkaita. Yhdessä versiossa hän jatkaa silti jutteluaan, toisessa versiossa hän kertoo odottavansa. Ah, ihanaa. Small Talk on ihanaa, se parhaimmillaan tosiaan on. Mutta small talk on taitolaji, eikä kukaan osaa kaikkea. Ja sitä paitsi, asiakas on aina oikeassa, periaatteessa. Käytäntö on tietysti sellainen, josta keskustellaan sitten kahvihuoneessa. Yhtäkaikki, asiakkailta se palkka tulee. Josta tietysti jotkin humaltuneet jaksavat muistuttaa.

En tiedä kumpaan asiakaskategoriaan uppoaa asiakas, joka varasi huonetta ja ensimmäisenä asiana sanoi että ”tullaan sunnuntaina.” sitten kertoi nimensä, joka tosin oli vain etunimi. Tein varausta huolellisesti ja antaumuksella. Jossain vaiheessa hän sitten täsmeni – kysymättä – että sunnuntain tarkoittaa siis kahden kuukauden päässä siintävää sunnuntaita. Tässä siis pantattiin tietoa, mutta jaettiin myös pyytämättä.

Meitä on siis erilaisia, ei auta.

toivotaan toivotaan

Hyvää ystävänpäivää. Siis sitä joka meni. Toivotan sitä tässä nyt kaikille. Miksi? Sitä minäkin ihmettelen, eivät kaikki ole ystäviäni. Itseasiassa vain harva lienee luokiteltavissa ystäväksi, kavereita ja tuttuja on sitäkin enemmän. Vaan eipä siinä, kyllähän heillekin voi hyvää ystävänpäivää toivottaa, sillä kyllä kaverit ja tututkin ovat tärkeitä ja välittämisen arvoisia. Mutta minua nyt vaan hieman ihmetytti ystävänpäivänä kauppakeskuksessa kun vartija toivotti hyvää ystävänpäivää myyjälle ja myyjä taas jakoi tätä asiakkaalle. Heitä ei ilmeisesti ihmetyttänyt, joten ei varmaan kaikkia muitakaan. Mutta minua nyt ihmetytti. Meinasin lisätä sanan ”saatana” tuohon väliin, mutta joku voisi loukkaantua, niin en lisännyt.

Mietin siis sitä, miksi me mitäkin toivottelemme tai emme.

Ymmärrän että joulua, vappua, uutta vuotta ja itsenäisyyspäivää toivotetaan ventovieraalle. Sillä on heilläkin joulu, vappu ja itsenäisyyspäivä. Tai ainakin oletamme että on, vaikka luonnollisestikaan tänne juuri tullut Thai-tyttö tai virolainen sekatyömies ei itsenäisyyspäiväämme vietä.(Joskin kyseinen sekatyömies voi kansallislaulua tapailla). Tuskin muslimikaan joulua, tai kiinalainen (meidän) uutta vuottamme viettää. Ainakaan ihan sillä paatoksella, kun me sitä vietämme. Että happy 4th of July vaan meillekin. Mutta ehkä näitä asioita niinä hetkinä voi toivottaa, sitähän on silloin hienosti kohtelias ja sosiaalinen, vaikka ei normaalisti tai oikeasti olisikaan.

Syntymä- tai nimipäivää voi toivottaa, mikäli tietää toisen tällaista juuri silloin viettävän, huolimatta onko toivottaja tuntematon Dressmanin myyjä,(onnea Ivalo, tai mihin ehkä seuraava myymälä saadaan) mikäli hän jostain syystä asiakkaiden syntymäpäivät tietää.

Silti minusta on outoa, että ystävänpäivää toivotetaan ventovieraille. Jos tämä on tapa, niin minähän voisin hääpäivänäni toivotella ihmisille ”hyvää hääpäivää”. Siinähän sitten ihmettelisivät. 

No, hääpäivä on vähän sellainen, josta ei välttämättä muiden tarvitse onnitella, sehän on kahden ihmisen välinen merkkipäivä. Joskin kerran yhdessä ravintolassa tarjoilijatar toivotti minulle ja vaimolleni ”hyvää hääpäivää”. En yhtään tiedä mistä hän tiesi hääpäiväni, ei MITÄÄN hajua, mutta kyllä se mukavalta tuntui, vaikka pääsääntöisesti siis ei välttämättä ole muiden tehtävä muistaa toisten hääpäivää. Kuten minun mielestäni ystävänpäivääkään ei tarvitse toivotella tuntemattomille.

Miksi toivotuksia sitten päästellään menemään tiettyinä päivinä? Miksei sitten kaikkina yhteisinä merkkipäivinä? Miksemme toivota toisillemme ”hyvää YK:n päivää” tai ”hyvää ruotsalaisuuden päivää”? …tai ”kansainvälistä radiopäivää” tai ”hyvää kansallista lenkkimakkarapäivää” –joka muuten on 17.8. Miten tämä oikein määräytyy? ( Ei siis että miten kansallinen lenkkimakkarapäivä määräytyy, vaan se, mitä päiviä toivotetaan. Hmm, toisaalta minua rupesi juuri kiinnostamaan, miten kansallinen lenkkimakkarapäivä määräytyy).

Kaikkihan tuntevat urbaanin legendan linja-autokuskista Helsingissä, jonka vuorolla sisään astui ei-helsinkiläinen ja sanoi hymyillen ”huomenta”, johon kuljettaja tokaisi ”vittuiletsä?” On kuitenkin yleistä toivottaa hyvää huomenta ihmisille, myös ihan tuntemattomille, kun olet heidän kanssaan tekemisissä. Oli se sitten aamuinen bussikuski, työpaikan aulavahti tai se kollega jonka nimeä et muista. Miksi sitten hyvän päivän, tai hyvä illan toivotukset ovat harvinaisempia? ”Hyvää huomenta” on kohteliaisuus joka tulee luontevasti. Sen sijaan ”hyvää päivää” tai ”iltaa” –tervehdykset vaihtuvat aamun jälkeen sanaksi ”moi” tai pään nyökkäykseksi. Eli miksi näin? Toivotellaan, vaikka ei suomalaisuutta korostaen haluta muuten ottaa mitään kontaktia mihinkään. Hyvää yötä taas ei toivoteta kuin perheenjäsenille.

 Miksemme ottaisi käyttöön isompia kokonaisuuksia ja toivottaisi kvartaaleittain joko ”hyvää kevättä, syksyä, kesää tai talvea? Olisi sitten sillä selvä. 4 kertaa vuodessa ilman tiettyjä päivämääriä. 

Samaan aikaan emme kuitenkaan reagoi täydessä raitiovaunussa seisovaan mummoon, tungemme ovista ja ikkunoista sisään ja ulos muista välittämättä, emme jonota, kiilaamme, etuilemme, haluamme alennuksia ja etuja, ajamme omaa etuamme, emme kierrätä  ja vittuilemme minkä kerkiämme. Välillä haluamme siis olla edes vähän kohteliaita ja hitusen sosiaalisia, vaikka siitäkin loogisuus puuttuisi. Toivo ei ole menetetty. Hyvää maanantain alkua, viikkoa, alkavaa kevättä, Kainon nimipäivää kaikille. Seuraava tietämäni juhlapäivä on käsittääkseni Kalevalan & Suomalaisen kulttuurin päivä 28.2. – sitä odotellessa.

PAY ATTENTION!

Oletteko sattuneet koskaan huomaamaan, että jokseenkin usein ihmiset eivät juuri kiinnitä huomiota kenelle avautuvat, puhuvat, valittavat tms. Oletteko huomanneet ettei ihmisillä ole välillä hajuakaan missä ovat. Kannattaisi.

PAY ATTENTION!

Olen useasti aloittanut työvuoroni sillä, että asiakas tulee eteeni vihaisen näköisenä ja alkaa vaahtoamaan asiasta joka tapahtui hieman aikaisemmin paikassa x. Asiakas vaahtoaa ja vaahtoa kunnes johonkin väliin saan ujutettua vienon kysymyksen että mitäköhän tämä koskee, itse kun  olen juuri tullut tähän.

Toinen vaahtoamis-malli on se, kun tullaan suu kuolassa vauhkoamaan toisen osaston ongelmakohdista. Ongelma tässä on, että ei alusteta asiaa millään tapaa, vaan aloitetaan samoin tein vaahtoaminen. Tällöin täysin toisen osaston vastaavana menee oma aikansa ennen kuin sitä sisäistää ongelman ja pystyy miettimään ratkaisumallia, kun siis aivan toisella osastolla on. Tästä vielä räikeämpi esimerkki lienee kun olet kaupassa asiakkaana ja toinen asiakas syystä tai toisesta (jota ei tule loukkaavana pidettävän) luulee sinua työntekijäksi ja joko kysyy ”onks näitä L kokoa?” tai valittaa tarjous wc-paperin loppumista.

Joskus asiakas on jopa väittänyt keskustelleensa asiasta minun kanssani vaikka en ole ollut edes töissä. Useinhan keskustelu alkaa tyylin; ”moi mä soitin siitä rautakangesta” Tässä herää usein kysymys a; koska? B) kenelle? C) Mistä rautakangesta. Tai kysytään; ”ootsä nähny mun kavereita/vaimoa/norsua?” Tässä ei nimittäin ajatella, että kavereita, vaimoja ja norsuja on isoissa yksiköissä useita, eikä työntekijä välttämättä osaa kysymykseen vastata mikäli asiakas ei kysymystään paremmin spesifioi. Eräässä työpaikassa asiakas pyysi minulta anteeksi että herätti minut yöllä. Tämä siis oman aamuvuoroni aikana. Ainakaan puhelimeni ei ollut soinut, kotona ei tietääkseni ollut ulkopuolisia, enkä ollut yötä työpaikallani. Tähän ei auttanut edes se, että sanoin olleeni kyllä ihan muualla. Asiakas pyysi anteeksi uudestaan. Minua suorastaan vitutti vaikken mitään ollu tehnytkään. (enkä yleensä teekään)

Välillä auttamisen tarve on sen verran suuri, että asiakkaan (tai kollegan) on pakko tulla väliin neuvomaan. Valitettavasti usein kuitenkin käy niin, että kohta kukaan ei ole enää kartalla. Tämä siksi, että auttajalla ei ole ollut(kaan) minkäänlaista tietoa mistä on alunperin keskusteltu. Tässä eräänä lumisateisena päivänä asiakas mietti parkkimaksun asiallista hoitamista toisen firman parkkikortti kädessään, kun viereinen asiakas otti ohjat käsiinsä ja maksupaikkoja tuli siihen tahtiin, että itse en enää ollut varma edes siitä mistä keskusteltiin. Ikävämpiä ovat tietysti väliin tulevat huudot, ”vastaukset” jotka ovat vääriä, kun huutaja ei tosiaan edes tiedä mistä keskusteltiin.

Usein käy niin, että asiakas haluaa kirjautua sisään varaamaansa huoneeseen. Tämähän on lähtökohtaisesti ok. Mutta aina ei varausta heti löydykään. Tällöin tarvitsen lisää tietoa. Monestihan varaus sitten löytyykin, siinä on vain ollut kirjoitusvirhe, se on väärällä päivällä tms. Loogista. Asiakkaan, kuten virkailijankin tulisi silti pysyä tyynenä. Enkä nyt puhu Vesa-Matti Loirin tyyneä, Pimpeli pom, vaan rauhallisuutta. Sitä nimittäin tarjoaa odottamatonta viihdykettä silloin, kun raivoaa tiskillä vain huomatakseen, että varaus on toisessa hotellissa. Oma lukunsa ovat tietysti humalaiset, jotka yön valoisina tunteina tulevat blankon avaimensa kanssa muistamatta etteivät ainakaan tässä hotellissa asu.  Siinä vaan ennen tämän huomaamista on tehty jonkin verran töitä kun ollaan etsitty herran tahi rouvan, tai jopa neidin huonetta, ihmetelty miksi avain ei toimi ja miksi koneen mukaan henkilön nimi on Petrov vaikka väittää Laaksoseksi.

No, asiakaspalvelijan tehtävä on kiinnittää huomiota. Joskus se on hyvä että hän tekee näin. Nimittäin myös puheluissa saattaa tulla huolimatonta läpändeerosta. Perus-huolimattomuudet, eli ei kuunnella, ovat arkipäivää; ”Hotelli Helpotus hyvää päivää good afternoon, kuinka voin auttaa, how may I help you?” –” is this the hotel relief? And do you speak english?” …mutta että minulta on pyydetty peruuttamaan Seura-lehden tilaus on jo pahempi. Jos en olisi kiinnittänyt huomioita, tulisi tädille vieläkin Seura. …vaan vielä pahempi oli puhelu, jossa vastattuani minulle sanottiin kutakuinkin seuraavasti; ”Moro, Laakkonen (nimi muutettu) osastolta 700x (osasto muutettu). Poistetaanko se Niemisen (nimi muutettu) kohtu? (elimen nimi säilytetty) Mikäli noheva vastaanottaja, eli allekirjoittanut ei olisi ollut tarkkana, Pesoselta (nimi muutettu toistamiseen)  puuttuisi nyt kohtu. …vaikka jos rehellisiä ollaan, minä en tiedä poistettiinko kohtu vai ei. Itse vastasin kuitenkin, etten osaa sanoa, sillä olen töissä hotellissa.

Eli, katso silmiin, ole asiallinen, kuuntele tarkasti, artikuloi, kiinnitä huomiota ja ole kohtelias. Tämä pätee tiskin molemmin puolin, kuten myös elämän eri osa-alueilla, edelleenkin.

Ehkä tämä liittyy hieman tekstiini "omituisia asiakkaita" 
http://sami-yoto.blogspot.fi/2011/07/omituisia.html

 ja valivali

http://sami-yoto.blogspot.fi/2011/02/valivalivali.html

p.s. En ole varma onko tohtori "Laakkosen" nimi muutettu, sillä en kiinnittänyt nimeen huomiota.