Matkablogi, Road to New Zealand & Back. Osa I

Back to the roots, matkablogi. Tämä blogikirjoitus tosin on hyvin pitkä, en jaotellut sitä yksittäisiksi kirjoituksiksi eri kaupungeista. Sitä ei olisi jaksanut kukaan, jos tätäkään. Jaoin tämän siis vain kahtia. ”Queenstowniin” on osa I, ”Queenstownista” on osa II. Ei ole pakko lukea. Prkl.

Hyvät lähtökohdat oli matkustamiseen. Lääkärin tuomio oli, jotta polven sisäkierukka revennyt. Marraskuusta lähtien olin treenannut puolimaratoniin. Uskokaa tahi älkää. 5-12 km lenkkejä kolme kertaa viikossa. Pelasin salibandyä kerran viikossa, silloin tällöin sulkapalloa. Vaan polvi meni kurkottaessa tyttäreni sukkahousuja sohvan alta, luonnollisesti. No sitähän ei tullut pistettyä jäihin ennekuin kolme päivää myöhemmin. Voin kertoa, että punkteeraus on jees. Tunne paineen hellittäessä on orgastinen. 

Seitsemän tuntia ennen lentoa Singaporeen olinkin sitten sydänkäyrässä Jorvissa. Tämä siksi että hain kovempia särkylääkkeitä ja tulehdusarvoissa oli häikkää. Lääkäri kertoi, etten voisi matkustaa. Mikäs sen mukavampaa. Minähän matkustin. Ongelmana siinä tietysti oli paitsi liikkumisen vaikeus,

kohonnut veritulppariski, sekä sellainen fakta, ettei vakuutus korvaisi mitään polvelle tapahtunutta, tai sen takia sairaalaan joutumista. Fuck it. Vaimolla oli varmasti mukavaa raahata neljää matkalaukkua ja muksua rattaineen, kun itse laahustin perässä kyynärsauvoilla.

 Lento meni hyvin, sillä minulla oli punainen kolmio lääkkeissä, nukuin. Vaimosta ja lapsesta en ole varma, nukkumisen suhteen siis. koneen ulkopuolella odotti rullatuoli johon minua ohjattiin. Sanoin etten ole mitään rullatuolia tilannut ja linkkasin eteenpäin. Siihen sitten käveli varsin normaalisti kävelevä nainen joka sanoi että ”minä tilasin” – Lentoemot tuijottivat vuoroin tuolissa istuaa naista ja vuoroin linkuttavan Joutsenvuon loittonevaa selkää. Singaporen lentokentällä satuimme unohtamaan lapsen rattaat lentokentälle. Helpoin tehtävä lentokentillä ei ole päästä takaisin matkatavarahihnan äärelle! Singapore itsessään oli ihan mielenkiintoinen kohde - aasialaiseksi kaupungiksi hyvin rauhallinen ja siisti. Siellähän roskaaminen on sakotettavaa toimintaa. Se mikä kadehdin, on aasialaisten rohkeus rakentaa. Suomessahan kaikkea, aivan kaikkea vastustetaan, hyvänä esimerkkinä juuri kaatunut tornihotellihanke jätkäsaaressa. Vaan Aasiassa ei vastusteta.. Tai ainakaan valituksista ei välitetä. Innovatiiviset rakennelmat seurasivat toisiaan. Perus sokoscumulusrantasipi-hotellit kalpenivat paikallisen Marina Bay Sands – hotellin rinnalla.

Repikää siitä uima-allasta! Me emme tosin tässä hotellissa majoittuneet, mutta kyllä concierge conciergen altaalle päästää. Me majoituimme Park Royalissa.

Perinteitä pystyi hakemaan esimerkiksi Raffle-hotellista, jonka ajan patinasta pääsimme nauttimaan hotelli chef conciergen kanssa. Hyvin mielenkiintoisia tarinoita asiakkaista, jotka valitettavasti jäävät tässä kertomatta. Kierros loppui kuuluisaan Long baariin, jossa drinkki ’singapore sling’ on kehitetty. Luonnollisesti pääsimme drinkistä nauttimaan pähkinöiden kera. Pähkinöiden kuoret heitettiin perinteiseen tapaan lattialle. Kerroshoito kiittää.

Tiedättekö sen tunteen, kun piikittää itseään lentokentän vessassa? Itse koin tämän useasti kun polven vamman vuoksi jouduin piikittämään vatsaani veren ohennus lääkettä. Sitä sitten mietti, yrittäisikö sitä vaivihkaa pudottaa käytetyn ruiskun roskiin vai huutaisiko vessassa kaikille että tämä on vain lääkettä! Vatsa, kuten myös erinnäisten verikokeiden vuoksi kyynärtaipeet olivat mustelmilla joten väliäkö sillä mitä huusin, näytin luultavasti narkkarilta, poikkeuksena että olen lihava. Miettikööt siinä sitten.

Singaporesta jatkoimme Melbourneen. Tässä vaiheessa, kiitos lääkityksen, en varsinaisesti enää käyttänyt kyynärsauvoja. Ne olivat mukana ns. varuiksi, sympatian ja upgraden vuoksi. Vaan kentän odotusaulassa Qantasin henkilökunta halusi ohjata minut koneeseen ennen muita, koska olin liikuntarajoitteinen. Sanoin kyllä että ei tarvitse, mutta heidän mielestä tarvitsi. Oli pakko hieman linkuttaa, jottei olisi näyttänyt typerältä saattajineen. Meillä oli myös lasten sänky istuimen edessä, joka oli suorastaa loistava juttu, ajatuksen tasolla. Harmi että sen jälkeen, kun tytär oli kaatanut pullollisen vettä äitinsä syliin, päätti tytär että ko. lennolla ei nukuta.

Jonotus-blogissani taisin mainita ihmetykseni siitä, miksi 95% lentomatkustajista nousee seisomaan kun kone on pysähtynyt. Odottavat siinä sitten jonossa kymmenen minuuttia. Qantasin lentoemo kuuluttikin nasevasti; ”None of the passengers will reach the terminal before the aircraft”. Yhtälailla minua ihmetyttää tupakoinnin kieltävä valokyltti. Onko tosiaan niin, että jos tuo kyltti puuttuisi, tai valo siinä sammuisi, matkustajat nykypäivänä tosiaan rupeisivat vetelemään kessua…

 Austaralian rajamuodollisuudet kun ovat tiukat, enkä halunnut näkyä Jimillä ”Australian rajalla” ohjelmassa, ahmin tuloterminaalissa kiellettyä hedelmää minkä ehdin. Vatsassa saa hedelmiä kuljettaa, mikäli ne eivät ole pakattu. Myös tässä passin tarkastuksessa minulle sanottiin että ”miksi jonotit, liikuntarajoitteiset pääsevät ohi” …ei tartte auttaa, suomalainen mentalitteettiko? Melbourne oli hyvin eurooppalais-tyylinen kaupunki.

Kaupungin keskustan kiertävän vanhan raitiolinjan sai matkustaa läpi ilmaiseksi. Turisteja ja paikallisia on tietysti vaikeahkoa erottaa, joten usein tämä kyyti olikin melko täynnä. Paikallisen HSL:n on tosin turha valittaa, sillä ilmaisjakelu oli heidän ideansa.  Melbournen hotelli oli Langham. Langhamin Hong Kongissa kokeneena odotukset olivat kovat. Ja odotuksiin vastattiin.

Yllättävää että hotellista löytyi suomalainen sauna. Nice! Head Concierge oli lupsakka kaveri. Olen virallisesti ainoa ihminen planeetalla joka on juonut oluen nopeammin kuin hän. Tämä tosin oli n. viidennen tuopin kohdalla, kun hän oli puhelimessa ja huomasin tilaisuuteni koittaneen. Tätä hän jaksoi myöhemmin Queenstownin kongressissa kertoa ihmisille. Hän korjasi vahinkonsa kuitenkin myöhemmin.

Australiasta poistuimme nopeasti Uuteen-seelantiin.Turvatarkastuksessa meinasin unohtaa laukkuni läpivalaisuhihnalle, mutta äänekkään turvamiehen huuto ”whose is this” herätti minut takaisin todellisuuteen. Uuden Seelannin rajalla sitten ”ei”-vastaukset kaikkiin kysymyksiin, kunnes meille kerrottiin laukkumme läpivalaistavan, jolloin moni ”ei”-vastaus muuttui muotoon ”kyllä sittenkin”. Oli vauvan ruokaa, oli pähkinää, oli karkkia… pienen selvityksen jälkeen matka jatkui ulos asti, kohti Crowne Plazaa. Yllättäen kaverihintaiseen huoneeseen oikeuttava voucheri oli Espoossa keittiön pöydällä ja muutamat sähköpostit suomeen auttoivat. Tai eivät. Vaikea sanoa, sillä vasta myöhemmin kotisuomessa ollessa saimme vastauksen hotellista. Vastauksen kysymykseen tarvitaanko ko. voucheria ja jos tarvitaa, auttaako sähköposti Helsingin Crowne Plazasta. Vastaus oli että johtuen sähköpostien suuresta määrästä emme ole prosessoineet viestiänne, toivottavasti oleskelunne oli mukava. No olihan se ihan ok. Ei ihan Langham, mutta tarjosi mukavasti sen mitä tarvitsimme. Hotellin vieressä oli muuten tuo Aucklandin kuuluisa näsinneula, kekseliäästi ”sky tower”.

Sinne saimme liput, kun rakennuksen hotellin concierge, joka ei ollut Les Clefs d’Or, kertoi odottavansa ylpeänä omia avaimiaan ja olevansa ylpä tavatessaan kv. avaimen haltijan. Rok. Torniin siis. Ja kiitos lipuista, skycityn ystävällinen concierge.  Aucklandissa aivan must on Waiheke Island. Ja island on siis englantia ja tarkoittaa saarta. Paikallinen Suomenlinna ilman linnaa. eli saari. suosittelen. Huikeita näkymiä. Meillä valitettavasti oli rajoitettu aika + lapsi+ allekirjoittaneen polvi. Vaimoni onkin tästä vierailusta lähtien jaksanut muistutella, jokseenkin negatiiviseen sävyyn, että jos ottaa valokuvaa mäessä, on lastenrattaisiin laitettava jarrut päälle. Ei tästä enempää. Lounaalla kävimme ravintolassa nimeltä Oyster Inn. Ihana paikka näkymineen, sekä omistajineen. Itse kutsuisin paikkaa jollain tavalla sekotukseksi fine diningia ja casualia, vaikkei fine diningia varmaankaan ole haettu. Tämä kuitenkin siis positiiviseksi tarkoitettu. suosittelen yllättäen ostereita. NAM! Listalla oli kahta erilaista, itse pidin enemmän paikallisista.

Illalla tapasimme kavereita Hiltonissa, jonka Chef Concierge Gustavo (-vaimolle vielä muistutukseksi, Gustavo, ei Gestapo, ei tästäkään ehkä enempää) tarjosi illallisen ravinto jossa söin lisää ostereita. Sikäli kun osteri tosiaan on ns. afrodisiakki, mahtoi vaimoa pelottaa edessä siintävä yö  Me yövyimme Crowne Plazassa. 

Lento Queenstowniin oli lyhyt, mutta upea. Laskeutuminen on yksi maailman vaikuttavimmista, useissa listauksissa jopa upein. Queenstown yllätti allekirjoittaneen pienuudellaan. Kauneus oli tiedossa, mutta yllätti silti. Mahtavia maisemia. Tästä lisää seuraavassa blogissa, jossa myös tarinat Sydneystä ja Bangkokista.

pre-matkablogi

Seuraava teksti olisi mitä luultavimmin jälleen perinteinen matkablogi. Muutamasta edellisestä matkasta, kuten Bukarest & Tallinna, sekä tietenkin Joukon ja allekirjoittaneen mökkimatkasta ei tullut kirjoitettua (joskin tästä aihio on), mutta jos nyt tulevasta Singapore-Melbourne-Auckland-Queenstown-Sydney-Bankok matkasta saisi jotain aikaiseksi. Tämä luonnollisesti sikäli mikäli pääsen matkalle lähtemään. Lentoon on aikaa 12 tuntia, mutta lähteminen ei ole varmaa.

Miten voi Herra Murphy käväistäkin niin sopivasti, kuin kävi. En ole erityisen loukkaantumisherkkä, ainakaan siis fyysisesti. Muksuna jokainen kipsi ja tikki olisi ollut ylepyden aihe, mutta ei. Ei vammoja. Kerran tipuin puusta ja menin itkien kotiin. Äiti väänsi kättä ympäri ja totesi että kaikki hyvin. Kun vielä puolentoista viikon jälkeen sattui, kutsui röntgen. Solisluu oli murtunut, mutta lähtenyt jo luutumaan, joten ei kantosidettä. Perkele.

Selästäni löytyi varhaisteininä patti, joka päätettiin poistaa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun huomattiin, että puudutusaine ei tehoa minuun. Sittemmin tämä on huomattu myös hammaslääkärissä. Se sattui, kun veitsi vietiin selkään. Sittemmin sitten nukutuksessa jorvissa tuo patti poistettiin. 

Edesmennyt isäni haki minut muuten korvasta pitäen seuraavana päivänä pesäpallokentältä, sillä olisi viikko pitänyt olla liikunnan iloista nauttimatta. Hammaslääkärissä on vedetty hammasta niin että kaksi settiä puudutetta on päässä, mutta ei vaan toimi. 

En ole adrenaliinin ystävä, en harrasta mitään extremeä, en kotona, en ulkona. Koko päivän lasketelleeni Luoston kauniissa maisemissa oli päätetty seuraavan laskun olevan viimeinen. Päätinpä ihan pienesti oikeaista ja siellähän oli kuoppa. Pää tuli ruoskana tonttiin ja voin kertoa että lento takaisin pääkaupunkiimme oli tuskaisa, samoin kuin seuraavan päivän työvuoro, kun niskaa ei vain meinannut voida pitää pystyssä. 

Armeijassa molempiin olkapäihin on laitettu kortisonia, kyseisten päiden tulehduttua.

Nilkka on mennyt ympäri useasti, niin treeneissä kuin intissäkin, mutta mitäpä noita hoitamaan. pari minuuttia taukoa ja takaisin kentälle. Tämähän on sittemmin kostautunut ja nivelsiteet eivät tue nilkkaa juurikaan ja jalan pieniä luita on päässyt hieman siirtymään. Tämä on silloin tällöin aiheuttanut jalan turpoamista, sekä täyttä kosketusmahdottomuutta, esimerkiksi lakana jalan päällä on ollut liikaa. Usein tämä turpoaminen on sattunut sopivasti esimerkiksi silloin, kun vaimo on ollut lähdössä työmatkalle jonnekin kaukaiseen maahan, kuten Norjaan. Ongelma tässä on ollut että silloin olisi pitänyt pitää huolta vuoden vanhasta tyttärestämme.        

                 

No, tuo kolmen viikon matka olisi nyt siis edessä, mutta lähteminen ei osoittautunutkaan yksinkertaiseksi, itsestäänselvyydeksi.

Vaikka en siis ole erityisen loukkaantuva henkilö, pyysi vaimoni minua välttämään urheilua tällä viikolla, jottei vain sattuisi mitään, sillä olisihan viikon loppupuolella matka Singaporeen ja sieltä sitten eteenpäin. No minäpä tottelin. Ei urheilua, ei edes juoksua, vaikka puolimaraton lähestyy. Ettei vain kävisi mitään. Päätinpä sitten hyvänä isänä vähän leikkiä tyttäreni kanssa ja laskuduin toisen polveni  varaan ja PAM, enkä tarkoita tuota kovasti neuvottelevaa ja sopivaa ammattiliittoa. Viiltävä kipu ja pikkuhiljaa alkava turvotus. Ei muuta kun leikki jatkukoon, jäitä parin päivän päästä jods tarvis, perus-settiä.. Kävipä niin, että polven sisäkierukka oli repeytynyt. No yllätys, muutamaa päivää ennen matkaa, joka käsittäisi 7 pitkää lentoa. Leikkausta tarjottiin pikaisesti, mutta eihän se onnistuisi. Lääkärin terveiset olivatkin siis että ”paska matka tulossa”.

 Eihän siinä, kalliita matkoja, joten mikäs siinä jos ei pysty kaupunkeihin tutustumaan.  Puhumattakaan lentojen nautinnollisuudesta.  Tämän lisäksi hartasti treenamani tavoite, Helsinki  cityrun, eli puolimaraton oli tätä myöten selvä, samoin kuin säbäkausi paketissa. Ongelmaksi muodostui kaiken lisäksi se, että jalka tuli päivä päivältä vain kipeämmäksi ja turposi. Lääkkeetkään eivät tuntuneet auttavan. Lähtöpäivänä jouduin menemään päivystykseen ja siellä(kin) lääkärin leuka loksahti kun kerroin että lähtisin samana päivänä Singaporeen. No, eihän siinä. Polvi punkteerattiin ja kas, kun tuo puudutusaine kun ei tehoa, päätti hän punkteerata ilman puudutusta. Ei kuullostanut hyvältä, mutta ei se pahalta tuntunut. Kolme ruiskullista keltaista tavaraa polvesta ja hieman paremmalta tuntui.

Ja vähän lisää lääkkeitä. Eli vaikka ei ole mustaa vyötä judossa, niin on punainen kolmio lääkkeissä!

Sitä paitsi saamieni lääkkeiden ohjeistuksissa kiellettiin mm. imettäminen. Myöskään koneita eikä työkaluja saisi käyttää, mikäli näkö hämärtyisi.

Voi tätä. Sanon kuitenkin, että Herra Murphy on käynyt, toivottavasti itse matka olisi kuitenkin onnistunut, matkablogia odotellessa. Muistakaa seurata seuraavia ohjelmia; Suomen tulli, Australian rajalla & ulkomaalaisena Thaimaan vankilassa, ken tietää vaikka jatkaisin tv-uraani näissä ohjelmissa.

Meitä on erilaisia

On se niin vaikeaa kanssakäydä asiakaspalvelutilanteessa toisen kanssa. Unelmien maailmassa, siis siinä jossa itse pääni sisällä usein onnellisena elelen, kaikki toimii kovin smoothisti, so to speak. Kaikki ovat iloisia, mutta kukaan ei ole liian päällekäyvä. Pieni small talk on aina paikallaan, mutta siitäkin siirrytään nopeasti yli. Tässä kylmässä ja harmaassa, tänä päivänä jopa viidenkymmenen eri sävyn harmaassa todellisuudessa asiat ovat kuitenkin toisin.

Asiakaspalvelun mielenkiintoisessa maailmassa erittäin usein asiakas on kuitenkin aikamoinen mörrimöykky. Ja tämä asiakastyyppi ei liikoja juttele. Ja tämähän on usein ihan ok, sillä turha small talk on suomalaiselle epätyypillistä, joskus jopa epämiellyttävää. Jotain kuitenkin pitäisi jutella. Usein esimerkiksi hotellien matkalaukkuvarastot ovat vastaanoton välittömässä läheisyydessä joten usein asiakas kokee, että sanat ovat turhia ja yksinkertaisesti osoittaa sormella ovea. Joskus valitettavasti vain sinne päin. Tälle asiakkaalle voisi mainiosti puhua kuin tyttärelleni, joka opettelee sanoja. ”Hyvä! Se on ovi. Sano ovi.” 

Sekä sisään-, että uloskirjautuessa asiakas monesti sanoo kaikessa yksinkertaisuudessaan vain nimensä, ei mitään muuta. ”Karjalainen.” No mitä? Pitäisikö tähän todeta että näytätte Virolaiselta, enkä välttämättä tarkoita nimeänne. Vai kenties esitellä tähän itsensä yhdellä sanalla; ”Joutsenvuo”. No, kyllähän sitä usein tietää mitä asiakas haluaa, mutta ei kuitenkaan aina. Mikäli asiakas tulee siinä puolenpäivän korvilla, ei oikeasti tiedä, onko mistä kyse, sisään vai ulos, vai kenties tapaamaan jotakuta.  Ja tässäkin tapauksessa usein tosiaan sanotaan vain nimi. Siis se nimi jota ollaa tulossa tapaamaan; ”Nykänen”. Usein tekisi mieli sanoa että ”ettepäs ole.” Eli kyllä se vaan olisi parempi kertoa asiansa muutamalla sanalla. Tämäkin mielellään muutoin kuin muristen.

Samanlaiset mörrimöykyt ovat hyvin, hyvin vihaisia, kun jokin asia ei toimi. Tullaan vain raivoamaan virkailijalle. Mikäli Mörri hieman asiaa ajattelisi, voisi asiaan olla jokin muu syy kuin virkailija. Hyvänä esimerkkinä toimimaton avainkortti, josta asiakas minulle huusi: ”sun mielestä on varmaan hauskaa antaa rikkinäisiä avaimia, mutta mun mielestä siinä ei ole mitään hauskaa” Asiakkaalle tiedoksi, että ei, ei siinä mitään hauskaa ollut, en tehnyt sitä tahallani. Avain nyt sattui valitettavasti tyhjentymään magneettiraidan osalta. Eli vaikka kuinka olisi Mörri vihainen, voisi miettiä asiaa ja kertoa ongelman rauhallisesti.

Mörrimöykky voi olla sekä kotimainen, että tuontitavaraa. Tällaisen voit tavata millä tahansa alalla, jossa on asiakaspalvelua.

Eihän tämä tietystikään ole ainoa ihmistyyppi. On myös yli-innokkaita ihmisiä, jotka lataavat välittömästi kaiken yhteen pötköön tyyliin ” moimullaonvarausnimelläkorhonenvarausnumerollaseitsemänkymmentäkaksipillkukolmemutmeieitarttetakaansitälisävuodettamuttakiinnostaisionkoteilläaamiaisellavihreääleipää”, tai ”moimähaluisintehävarauksenkoodillakaksseitsemänkaheksanyksikolmeviisinimelläpaananenkolmellehengelle”. Siinä ei auta että sanoo ”hetki” tai ”odotas”, vaan se kaikki tulee ulos kuin tavara junan vessasta kiskoille.. Sitä joutuu kyllä sitten käytännössä esittämään muutaman… jos ei tarkentavan, niin ainakin varmistavan kysymyksen. Toinen ns. positiivinen asiakastyyppi on se, joka ei meinaa päästä asiaan. Hän aloittaa kertomalla että pikkuserkulla, Reijo-Niilolla on häät saksalaisessa kirkossa elokuussa, kun halusivat pitää kesähäät. Heinäkuussa ei kuitenkaan käynyt kun morsiamella on voikukka-allergia. Tätä kestää jonkun verran kun päästään edes vihjaukseen, että oltaisiin huonetta siis varaamassa. Tätä asiakasta ei haittaa, vaikka jonossa olisi puolivaltakuntaa ja pari ulkomaalaistakin vierasta. Siinä sitä sitten päivitellään päivänkakkaroiden määrää ja utopian prinsessa estrellan poskien punaisuutta. Joskus hän on kyllä kohtelias ja antaa palvella muita asiakkaita. Yhdessä versiossa hän jatkaa silti jutteluaan, toisessa versiossa hän kertoo odottavansa. Ah, ihanaa. Small Talk on ihanaa, se parhaimmillaan tosiaan on. Mutta small talk on taitolaji, eikä kukaan osaa kaikkea. Ja sitä paitsi, asiakas on aina oikeassa, periaatteessa. Käytäntö on tietysti sellainen, josta keskustellaan sitten kahvihuoneessa. Yhtäkaikki, asiakkailta se palkka tulee. Josta tietysti jotkin humaltuneet jaksavat muistuttaa.

En tiedä kumpaan asiakaskategoriaan uppoaa asiakas, joka varasi huonetta ja ensimmäisenä asiana sanoi että ”tullaan sunnuntaina.” sitten kertoi nimensä, joka tosin oli vain etunimi. Tein varausta huolellisesti ja antaumuksella. Jossain vaiheessa hän sitten täsmeni – kysymättä – että sunnuntain tarkoittaa siis kahden kuukauden päässä siintävää sunnuntaita. Tässä siis pantattiin tietoa, mutta jaettiin myös pyytämättä.

Meitä on siis erilaisia, ei auta.

toivotaan toivotaan

Hyvää ystävänpäivää. Siis sitä joka meni. Toivotan sitä tässä nyt kaikille. Miksi? Sitä minäkin ihmettelen, eivät kaikki ole ystäviäni. Itseasiassa vain harva lienee luokiteltavissa ystäväksi, kavereita ja tuttuja on sitäkin enemmän. Vaan eipä siinä, kyllähän heillekin voi hyvää ystävänpäivää toivottaa, sillä kyllä kaverit ja tututkin ovat tärkeitä ja välittämisen arvoisia. Mutta minua nyt vaan hieman ihmetytti ystävänpäivänä kauppakeskuksessa kun vartija toivotti hyvää ystävänpäivää myyjälle ja myyjä taas jakoi tätä asiakkaalle. Heitä ei ilmeisesti ihmetyttänyt, joten ei varmaan kaikkia muitakaan. Mutta minua nyt ihmetytti. Meinasin lisätä sanan ”saatana” tuohon väliin, mutta joku voisi loukkaantua, niin en lisännyt.

Mietin siis sitä, miksi me mitäkin toivottelemme tai emme.

Ymmärrän että joulua, vappua, uutta vuotta ja itsenäisyyspäivää toivotetaan ventovieraalle. Sillä on heilläkin joulu, vappu ja itsenäisyyspäivä. Tai ainakin oletamme että on, vaikka luonnollisestikaan tänne juuri tullut Thai-tyttö tai virolainen sekatyömies ei itsenäisyyspäiväämme vietä.(Joskin kyseinen sekatyömies voi kansallislaulua tapailla). Tuskin muslimikaan joulua, tai kiinalainen (meidän) uutta vuottamme viettää. Ainakaan ihan sillä paatoksella, kun me sitä vietämme. Että happy 4th of July vaan meillekin. Mutta ehkä näitä asioita niinä hetkinä voi toivottaa, sitähän on silloin hienosti kohtelias ja sosiaalinen, vaikka ei normaalisti tai oikeasti olisikaan.

Syntymä- tai nimipäivää voi toivottaa, mikäli tietää toisen tällaista juuri silloin viettävän, huolimatta onko toivottaja tuntematon Dressmanin myyjä,(onnea Ivalo, tai mihin ehkä seuraava myymälä saadaan) mikäli hän jostain syystä asiakkaiden syntymäpäivät tietää.

Silti minusta on outoa, että ystävänpäivää toivotetaan ventovieraille. Jos tämä on tapa, niin minähän voisin hääpäivänäni toivotella ihmisille ”hyvää hääpäivää”. Siinähän sitten ihmettelisivät. 

No, hääpäivä on vähän sellainen, josta ei välttämättä muiden tarvitse onnitella, sehän on kahden ihmisen välinen merkkipäivä. Joskin kerran yhdessä ravintolassa tarjoilijatar toivotti minulle ja vaimolleni ”hyvää hääpäivää”. En yhtään tiedä mistä hän tiesi hääpäiväni, ei MITÄÄN hajua, mutta kyllä se mukavalta tuntui, vaikka pääsääntöisesti siis ei välttämättä ole muiden tehtävä muistaa toisten hääpäivää. Kuten minun mielestäni ystävänpäivääkään ei tarvitse toivotella tuntemattomille.

Miksi toivotuksia sitten päästellään menemään tiettyinä päivinä? Miksei sitten kaikkina yhteisinä merkkipäivinä? Miksemme toivota toisillemme ”hyvää YK:n päivää” tai ”hyvää ruotsalaisuuden päivää”? …tai ”kansainvälistä radiopäivää” tai ”hyvää kansallista lenkkimakkarapäivää” –joka muuten on 17.8. Miten tämä oikein määräytyy? ( Ei siis että miten kansallinen lenkkimakkarapäivä määräytyy, vaan se, mitä päiviä toivotetaan. Hmm, toisaalta minua rupesi juuri kiinnostamaan, miten kansallinen lenkkimakkarapäivä määräytyy).

Kaikkihan tuntevat urbaanin legendan linja-autokuskista Helsingissä, jonka vuorolla sisään astui ei-helsinkiläinen ja sanoi hymyillen ”huomenta”, johon kuljettaja tokaisi ”vittuiletsä?” On kuitenkin yleistä toivottaa hyvää huomenta ihmisille, myös ihan tuntemattomille, kun olet heidän kanssaan tekemisissä. Oli se sitten aamuinen bussikuski, työpaikan aulavahti tai se kollega jonka nimeä et muista. Miksi sitten hyvän päivän, tai hyvä illan toivotukset ovat harvinaisempia? ”Hyvää huomenta” on kohteliaisuus joka tulee luontevasti. Sen sijaan ”hyvää päivää” tai ”iltaa” –tervehdykset vaihtuvat aamun jälkeen sanaksi ”moi” tai pään nyökkäykseksi. Eli miksi näin? Toivotellaan, vaikka ei suomalaisuutta korostaen haluta muuten ottaa mitään kontaktia mihinkään. Hyvää yötä taas ei toivoteta kuin perheenjäsenille.

 Miksemme ottaisi käyttöön isompia kokonaisuuksia ja toivottaisi kvartaaleittain joko ”hyvää kevättä, syksyä, kesää tai talvea? Olisi sitten sillä selvä. 4 kertaa vuodessa ilman tiettyjä päivämääriä. 

Samaan aikaan emme kuitenkaan reagoi täydessä raitiovaunussa seisovaan mummoon, tungemme ovista ja ikkunoista sisään ja ulos muista välittämättä, emme jonota, kiilaamme, etuilemme, haluamme alennuksia ja etuja, ajamme omaa etuamme, emme kierrätä  ja vittuilemme minkä kerkiämme. Välillä haluamme siis olla edes vähän kohteliaita ja hitusen sosiaalisia, vaikka siitäkin loogisuus puuttuisi. Toivo ei ole menetetty. Hyvää maanantain alkua, viikkoa, alkavaa kevättä, Kainon nimipäivää kaikille. Seuraava tietämäni juhlapäivä on käsittääkseni Kalevalan & Suomalaisen kulttuurin päivä 28.2. – sitä odotellessa.