Omia kämmejä..

Taas on kertynyt muutama idea kirjoituksiin asiakkaiden toilailuista ja lausahduksista. Tulee näissä blogeissa hassuteltua ja arvosteltua asiakkaita aika paljon, joten päätinpä laittaa itseänikin hieman likoon. Minä nimittäin en ole täydellinen. En ole jokaisen anopin toive vävy, vain joidenkin anoppien. En jokaisen naisen unelmien mies, en edes vaimolleni. En lähelläkään, päinvastoin.  Vaimo välillä… tai jopa useinkin arvostelee saamattomuuttani ja pieniä, siis pienen pieniä virheitä, joita tulee tehtyä silloin tällöin koko ajan.  Eli, valitan muista, mutta myönnän, etten ole ihan täydellinen…

Mainitsinkin Lontoon blogissa, kuinka passi oli jäänyt hotellihuoneeseen. Itseä ottaa päähän, kun asiakkaat jättävät ja unohtavat tavaraa hotelliin ja niitä sitten metsästetään ja lähetellään. Ja kas, itse sorruin tähän. Ja kun sitä passia hotellista hain, sain samalla kotiavaimeni, joiden en edes huomannut olevan hukassa. No ihan kiva. No, näitähän riittää. Nimittän;

Ensimmäinen kv. vuosikokoukseni suomen portieeriyhdistyksen presidenttinä osui Wieniin. Buukkasin lennot ja rekisteröidyin kongressiin. Harmi että buukkasin lennot päivää aikaisemmin kuin itseni kongressiin. Koska puheenjohtajana minut ei majoitettu kongressihotelliin Marriottiin, vaan astetta hienompaan, Hotel Sacheriin, voin kertoa, että saavuttuani sinne päivää etuajassa ja näin ollen maksaessani paikan päällä ylimääräisen huoneen, se ei tullut halvaksi. Hintoja ja tarjontaa voi vaikka käydä ihailemassa osoitteessa www.sacher.com (Tästä mokasta vaimo ei ollut tyytyväinen ja tämä asia ei alun perin tässä kirjoituksessa ollut edes mukana, vasta vaimon ”vaatimuksesta” tämä tähän lisättiin.)

Joukon kanssa kun olimme lähdössä Portugaliin viikoksi rellestämään, lähdin kiltisti lentokentälle. Ajoissa, kuten normaalisti. Lentokentän rampilla tajusin yht’äkkiä, että minulla ei ole matkatavaroita. Olin illalla jättänyt matkalaukun oven eteen eteiseen, jotta muistan sen mukaan ottaa. Vaan tyhmäähän tuo, kuka nyt ei muistaisi ottaa matkatavaroita mukaansa matkalle lähtiessään. Mutta ei, en minä sitä huomannut, en muistanut, sinne se jäi. En edes autolle kävellessä tajunnut että käteni ovat tyhjät. Hirveää kyytiä takasin kotiin aamuruuhkassa ja takaisin kentälle. Kiire tuli ja koneessa olimmekin sitten viimeisinä. Inhoan etuilua, vituttaa suorastaan kun jengi ohittelee ”kun on vaan tää pikku juttu” ”kun on kiire”- minä en sitten etuillut, vaan jonotin ja kone odotti meitä! Tästä pahoittelut veljelleni, joka ehkä hieman joutui stressaamaan yksi (raukka) lentokentällä.

Seuraavalle matkalle, tuonne aurinkoiselle välimerelle (josta siis muutamakin blogikirjoitus tässä blogissa)  matkatessamme siirsin samaisen veljeni tilille matkarahat. Menipä yksi numero väärin ja naps, joku muu sai rahat.  …sehän ei selvinnyt ennekuin velipoika rupesi kyselemään rahojen perään. Sitä sitten selviteltiin, jotta rahat saatiin takaisin. No, joku onnekas oli hetken aikaa todella rikas kunnes siirsi rahani takaisin. Ja jouko sai rahat ja matka pääsi alkamaan.

Huomasinpa kerran, että bändi nimeltä Sabaton, jonka pieni fani olen, ilmoitti keikastaan Tavastialla. Ei muuta kuin Tikettiin lipun hankintaan… ajattelin ostaa neljä lippua, mutta tiskillä sain tietää, että vain yksi lippu on keikalle jäljellä. No, ei siinä mitään, onnea ja sattumaa tuokin, että saa sen VIIMEISEN lipun keikalle. Lippu taskuun ja keikkaa odottelemaan. Muutaman kuukausi meni odotellessa ja keikkapäivä vihdoin koitti. Fiilistelin tuon lauantain ja ajattelin kohta lähteä kohti kaupunkia, mutta päätin ensin tarkistaa netistä mihin aikaan bändi mahdollisesti aloittaisi keikan. www.tavastia.fi ja etusivulla teksti; ”Tänään CMX” ..mitä v*ttua? Lippu taskusta ja tarkistamaan… Keikka oli edellisenä päivänä. Vitutti. Seuraavaa keikkaa odottamaan.

Kerranpa oltiin järjestämässä isoja, isoja rapujuhlia, n sadalle hengelle eräässä kauniissa ball roomissa. Muutamaa viikkoa ennen kysyin kollegalta josko hän on jo järjestänyt sinne juotavat. Juotavaa kun tuollaisiin juhliin tarvitaan aikalailla ja luonnollisesti juomat tulisi meidän puolesta tarjottavan.. Kollega tähän, että ”sinunhan ne piti hoitaa” ”ai…” Tuli kiire, juomat kun siis sponsseina piti hankittavan.. Onnistuin kuitenkin. Mutta pientä stressiä asiasta tuli.

Mutta, kompensoin näitä taidottomuuksia töissä! J Eikö…?

Ehkä nyt taas uskallan kirjoittaa sattumuksista työuran varrelta, vai?

yoto & Late matkustaa (taas)

Oli taas aika matkustaa veljeni kanssa. Kreikka ja Portugali on niin nähty, joten suuntasimme iloiseen itäsuomeen. Tavarat, vaimo, lapsi & kissat pakattiin Passattiin ja menoksi. Vaimon, lapsen ja kissat jätimme kyydistä tarpeeksi ajoissa pois, vanhemmille, anoppliaan, mummolaan, you name it.. ja jatkoimme kohti mökkiä. Ah, mökki ilman sähköä ja juoksevaa vettä on kuin vaimo ilman nalkutusta, täydellistä! Lämpötilan ollessa reilusti pakkasen puolella lämmityksessä oli omat haasteensa. Takka ei meinannut vetää, sauna ei meinannut lämmetä ja grillissä ruoat tuppasivat jäähtymään. Ny rillataa sanoi Jutilan Timokin joten jäähtyvä ruoka ei haitannut. 

Hiillos oli kuitenkin kunnossa ja pakko sanoa, että rillin lämmityskin keskellä lumikasaa on oma nautintonsa. Pimeä pakkasilta, tähtitaivas, ulkotulet palamassa ja koskemattomaan hankeen signeeratut helpotukset, se on niin loistavaa! Flunssan ollessa päällä emme kuitenkaan saunoneet kauaa. Hangessa kieriskely munasillaan, saati vaatteet päällä jäi ensi talveen.

Seuraavana päivänä olikin sitten armoton odotus, Saipa-IFK matsi Lappeenrannan kirkonkylällä. Päätimme hieman ulkoilla ja kävellä mökiltä lähimpään paikalliseen, Pölkkybaariin. Kuulemma tiellä oli kävellyt ”jotain koulupoikia” kun Veljeni Joukon (nimi muutettu)  suoritimme IFK fanien marssia kohti areenaa. Pölkkybaarissa yksi asiakas, joka olikin sitten se ainoa asiakas joka siellä oli, uskaltautui juttelemaan ja kehumaan fanipaitojamme, joskin yhden vittuilun uskalsi väliin heittää. Velipoika se sai kuitenkin baarimikottaren pelamaan tulosvedossa IFKta. Lukemin 1-7. Ei tarvitse hetkeen varmaan mennä käymään sielläkään baarissa. Pölkkybaarin tyttö; pyydämme anteeksi, korvaamme sen menetetyn euron.

Vaikka Kisapuistossa pelataankin eteläkarjalaista kusipääkiekkoa, ovat fanit varsin lupsakoita. Vittuilua ei kuule vaan iso osa ihmisistä haluaa tulla haastamaan. Ei riitaa, vaan muuten vaan… Ja mikäs siinä voittoputkessa haastella. No, toivon Saipaa pudotuspeleihin meneväksi, joten pisteet menivät ns. hyväntekeväisyyteen, eli menköön. Hyvä Saipa!

luvan henkilöt eivät välttämättä liity tapaukseen.

Ja se Jouko, se oli kiltisti koko matkan. Sitähän sä kysyit

. ..tämä tosin pilasi blogin – ei jäänyt oikein kirjoitettavaa. Vitun Jouko!

Hard Days Night

Hard days night

Lontoosta kun tulin takaisin, oli olo sellainen, että tiesi olleensa. Ihan huolimatta siitä, että kahtena iltana jopa skippasin kokonaan kaiken actionin ja painuin pehkuihin. Mutta ei, olo ja ulkomuoto olivat silti nukuttujenkin öiden jälkeen kuin olisin jäänyt kaksikerroksisen bussin alle.

Viimeisestä illasta, eli gaala-illasta kertonee tarpeeksi se, kuinka hyvin lahtö hotellista seuraavana aamuna sujui. Pakattuani hyvin huolellisesti tavarani kahteen matkalaukkuun, jotta sain kaiken mahtumaan, huomasin iPodinin puuttuvan. Koin tarvitsevani sitä lentokoneessa, joten purin matkalaukut. Kun sitä ei löytynyt, tajusin, että musiikki soi koko ajan, eli iPod oli poydallä kaiuttimissa kiinni. Ei muuta kun pakkaamaan uudestaan. Oltuani jälleen valmis, huomasin jo kirjoitetut postikortit tulleen jätetyksi laukun pohjalle. Eli siis laukkuja purkamaan. Sain kuin sainkin kaiken sitten mahtumaan laukkuihin, vain tietysti tajutakseni sittemmin lentokentallä, että kasimatkatavarassa on noin puolet liikaa painoa, kuten itsellänikin. Laukkuihin tätä painoa kertyi kaiken maailman lahjoista, kuten Ouzo- ja palinka-pulloista. Eikos ole janna juttu, etta niitä laukkujen painoa ei vain voisi laskea yhteen. Tai etta 250. kg painava painija saa ottaa yhta paljon  - tai vahan – tavaraa kuin 16 kg mäkihyppääjä. No, ei  auta, näin asia nyt vaan on. Onneksi ystävättärelläni oli tilaa ja tavaroitteni ylimeno meni hänen osuudestaan. kiitos Petra!  Sain tosin tuota laukkua kevennettyä turvatarkastusta. Olin huoneessani etsinyt suomesta tuomaani pulloa, jonka lahjaksi piti antamani. Se sitten oli valahtanut jonnekin välikkoon ja turvatarkastajat etsivät sita huolella, monta kertaa. mitään ei meinannut löytyä ja meinasin jo hermostua, mutta etsittyään vielä paremmin, minka siis tekivatkin, pullo sieltä salataskusta löytyi.. Darrenin pullo on siis haettavissa Heathrow’n lentokentaltä. No, ei tuo aika uloskirjautumisen ja lentokentän välilläkään aivan moitteetta mennyt. Lounaalla kun nimittäin muistin, että passia en ole kyllä ottanut mukaan. Hotellilla kun sitä sitten sinne palattuani kysyin, antoivat myös kotiavaimeni. Kilttiä.  Jokatapauksessa pääsin kotiin, nukkumaan tyttäreni viereen, vallan ihanaa.

Ehkä tuosta gaala-illasta kertoo jotain myös ruotsalaisen kollegani aamuvarhaisella lähettämä viesti. Ruotsalaiset jäsenethän ovat osa suomen yhdeistystä ja näin ollen olin otettu ja onnellinen, että yhdistyksemme sai ruotsalaisen jäsenen kokoukseen mukaan. Ajatella, että vielä 1800-luvun alussa suomen hallitsija oli ruotsin kuningas. Nyt ruotsin yhdistyksellä on suomalainen presidentti! Joka tapauksessa tämä kokous oli ruotsalaiselle kollegalleni ensimmäinen. yritin häntä prepata parhaani mukaan, mutta lento-ajat ilmeisesti eivät olleet osuneet oikeaan. Hänen minulle lähettämänsä tekstiviesti nimittäin oli;

*Fuck, fuck, fuckily fuck! I want to speak to the fucking idiot who booked my flight at 09.40 the morning after a gala dinner! God damn retard!*

..ja hän oli siis itse bookannut lentonsa. No, itse gaala-ilta oli…gaala-ilta. Smokit päällä hienossa, hienossa JW Marriott Grosvenor House’n ball room’ssa. Kuninkaallinen soittokunta soitteli alussa ja olipa paikalla jopa kuninkaallista vertakin. Kuten oheisesta kuvasta näkyy, minulla on selvä todistuskin kunkinkaallisesta läsnäolosta.

joka tapauksessa, paikalla oli HRH The Duke of Gloucester, The Lord Lieutenant, Sir Rocco Forte, Mrs. Regine Sixt of Sixt International. Gaala-ilta meni mainiosti, hyvästä ruoasta, pukuloistosta, tanssista ja juomista nauttien. Sainpa jopa kuulla olevani puheenjohtajana legenda. Tämän kertoi yhdistyksen uusimman jäsenmaan, Puolan puheenjohtaja. Ja pakkohan se oli varmistaa, oliko kyse huonosta vai hyvästä asiasta  - hyvästä. kiitos. Jo kokouksen alussa sain kuulla samaa asiaa, olen onnistunut nostamaan suomen yhdistyksen profiilia merkittävästi. Tämä selittynee osittain sillä, että olemme todella aktiivisia. kokouksissa olemme hyvin sosiaalisia. Ja pyrimme aina repäisemään jollain tavalla. Tällä kertaa meillä oli mukana lapin asut, joita pidimme päällä ns. Finlandia partyssa”. tuo party oli pienimutoinen, epävirallinen juhla ystävillemme ympäri maailmaa. Suomesta toi sinne poroa ja finlanndia vodkaa. Lontoossa kävin paikallisessa, suomalaisomistuksessa olevassa ”Nordic Bakeryssa” hakemassa karjalanpiirakoita. Harmittavasti tilaamani riisipiirakat olivatkin loppu, joten jouduimme tyytymään perunaversioihin. Taustalla juhlissa soi Eppu Normaali.

Seuraavana päivänä olympiakylän lähistölle suuntautuneeseen kiertelyyn päätin laittaa tämän saman asun päälle – jos jollain tapaa saa ihmiset tulemaan juttelemaan, se tapa oli tuo!

Kanssa suomalaiset saattoivat hävetä, mutta muilta ihmisiltä tuli kiitosta Olipa järjestäjä organisaatiossa yksi tyttö Seinäjoelta. Hän tuli luokseni ja sanoi; ”sä oot varmaan suomesta?” Olen joo.. Ja ei huolta, tiedämme, että me emme olleet, emmekä vieläkään ole lapista. Puku oli feikki, ei siis aito, mutta käyttäydyimme silti asiallisesti ja asua kunnioittaen. …gaala-illallisella smokin sijasta voi pukeutua kansallisasuun.

Paljon kyseltiin, miksi en pukeutunut smokkini sijasta tähän asuun. No, vastaustan oli juuri tuo edellä mainittu; en ole lapista, eikä puku ollut aito. Ensi vuonna saatan uudenmaan kansallispuvun laittaa, sillä ruotsalaisen toverini kanssa tällaista puhuimme, hän laittaa oman kansallisasunsa, minä omani. Ei paha? Olympiakylästä sen verran, että näimme stadionin joidenkin satojen metrien päästä, kävely tapahtui ostoskeskuksessa ja lounas 02 arenalla.

Itse Generalal Assembly oli mielenkiintoinen, siellä mm. näimme perinteisen Maoritanssin Maori sotureineen ja naisineen. Tämä siksi, että ensi vuoden kokous on Uudessa-Seelannissa. Kokouksia , lounaita ja illallisia oli paikoissa mm. InterContinental on Park Lane, Babbo Restaurant, London Heliport Hotel Verta, Thistle marbel Arch Hotel, yms. yms. Me suomalaiset veimme skandinaaviset ystävämme, joihin lukeutui myös oma-aloitteisesti australialainen ystävämme, Helena Puolakan, tutu tv:stä, ravintolaan, nimeltään Skylon. Suosittelen.

Vietiinpä meitä myös teatteriin. Lontoohan on kuuluisa teattereistaan. valitettavasti tuo 650 ihmistä ei mahtunut yhteen teatteriin, vaan meidän hajoitettiin – vaihtoehdoista ”Phantom of the opera, Mamma Mia, Grazy for you – minun kohdalleni osui jälkimmäinen. Ihan mainio, joskin olisin mieluummin nähnyt jonkin niistä kahdesta muusta. No, vali vali.

Lontoo muuten? Big Benin näin taksin ikkunasta, siinäpä se. Zone Directorin osa on joskus huono. Flunssankin sain.

London, baby!

Yhdistyksemme kansainvälinen kongressi on taas käsillä. Tällä kertaa se pidetään Lontoossa!

http://www.uich2012london.com/

Viime vuosi Torontossa jäi minulta väliin kun lapsen syntymää odoteltiin. Joten tätä on nyt odotettu. yli 600 conciergeä maailman turuilta osallistuu. Ja suomen puheenjohtajana, sekä Scandinavian Zone Directorina tietenkin olen velvoitettu osallistumaan. Sainpa juuri kuulla, että olen onnistunut puheenjohtajavuosieni aikana nostamaan suomen yhdistyksen tunnettavuutta – ja kuulemma nimenomaan hyvään suuntaan.  No, tästäpä voi oppia ainakin sen, että tyhmempikin pärjää oikealla asenteella ja positiivisuudella!

..lupaan parit matkapäiväkirjat kirjoittaa tältä matkalta.

Vaikka on tullut reissattua jonkin verran, Lontoon olen aina onnistunut kiertämään. Heatrow’lla olen onnistunut käymään. Joskin siitäkin muistot ovat hatarat, kun unilääke Hong Kongin lennolta vielä oli päällä..

Ensimmäinen kirjoitus kuitenkin on lähinnä valitusta. Kuten usea muukin blogi-kirjoitukseni. Enkä ole Lontoota vielä nähnyt kuin auton ja lentokoneen ikkunasta, joten olkoon tämä ns. pre-matkablogi.

Se on fakta, että joskus on ihan kiva olla puolisosta erossa. Hetken erossa siis. Meni hyvin tai huonosti, joskus pieni etäisyys tekee ihan hyvää. Pakko kuitenkin sanoa, että valitettavasti jouduin jättämään hänet kotiin. Ei voi mitään. Mutta ero lapsesta on kyllä ikävää! Sydäntähän se raastoi, kun jätti tytön kotiin. Vaan, eipä hän tainnut siitä mitään tajuta.

Mikä siinä on, että ihmiset tykkäävät jonottaa? Jo ennekuin on ilmoitettu sanallakaan mahdollisesti aloitettavasta boardingista, on tiskin edessä jo kilometrin jono. Minä haluan mennä ensin! Jotta saan varmasti sen paikan joka minulla tässä lipussa lukee. Ja 89% ihmisitä on koneen käytävällä jonossa jo ennen kuin etupyörät ovat koskettaneen kiitotien pintaa. Minä haluan ulos ensimmäisenä. Voin sitten olla ensimmäisenä jonottamassa laukkuani hihnalta. No, minä en jonotellut, menin arvolleni sopivasti silloin kun minulle sopi. Ja toki minulle sopi aikataulujen puitteissa mainiosti, mutta en jonotellut. Koneessakin odottelin rauhassa, olin viimeinen koneesta poistuja. Ei siinä mitään. Ainoa asia joka omalta kohdaltani oli ikävää, oli vessahätä. Kuitenkin japanilais-englantilainen parivaljakko (oma arvaukseni ja päättelyni) vieressäni nukkui. En tohtinut herättää. Odotin kiltisti, sillä tiesin, että jossain vaiheessa he joka tapauksessa heräävät, jolloin voin kysyä lupaa vessakäynnilleni. Ja kas, herra vieressäni heräsi. noin sekunti tästä turvavyön merkkivalo pärähti päälle. En sitten käynyt pissalla ennen kuin kentällä. Matkalaukkuni olikin sitten kateissa. Pitkään odoteltuani päätin, että F it! ja lähdin eteenpäin. Kas, laukkuni oli matkani varrella lattialla. Liekö joku ottanut väärän laukun, huomannut laukun todellakin vääräksi ja jättänyt siihen. No, pääsin eteenpäin. Puhuttu limousine oli E sarjan mersu, vaan väliäkö tuolla. Kyyti oli jouhevaa ja vei perille.

Pääsin hotellille ja sain itseni checkattua sisään. Tai en minä työtä tehnyt, minut checkasi sisään vahvalla aksentilla varustettu ulkomaalainen mies. Toistaiseksi en ole vielä löytänyt, jos en ole etsinytkään tosin, yhtään paikallista työntekijää. Vastaanottovirkailija oli mahdollisesti jostain itä-euroopasta, operaattori venäjältä, piccolo Pakistanista ja huonepalvelija Intiasta. Minun englannin ääntämykseni on parempaa kuin heidän. yhteensä.

Hotellilla minulla piti olla upgrade. …no, en minä tiedä sainko upgraden vahi en. Mutta mikäli sain, haluaisin nähdä lähtötilanteen. iso tämä ei ole. Koosta miehet joskus hieman kertovat muunneltua totuutta, mutta vakuutan, että tämän koko ei ole iso. Se on korkeintaan keskiverto. Internet yhteyksiä ulkomaalaisissa hotelleissa ihmettelen. Ulkomaalaisella tarkoitan tässä tapauksessa jossain muualla, kuin Suomessa sijaitsevaa hotellia. Suomessa on itsestään selvyys, että langaton verkko ei maksa. Siis ainakaan sen käyttö ei maksa. Mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun joudun siitä maksamaan. Tätä suuresti ihmettelen!

Hotelli on muutoin kyllä ihan tasokas, http://www.thistle.com/en/hotels/united_kingdom/london/thistle_marble_arch/index.html

Harmikseni loput meistä suomalaisista saapuvat vasta huomenna. Ja kaiken lisäksi meidät on pistetty kahteen eri   hotelliin. No, asenne kysymys. Olin myös tilannut täältä eräästä yrityksetä riisipiirakoita joita yhdessä tilaisuudessa pistäisin jakoon. Tänään sain tiedon, että riisipiirakat ovat loppu, joten saamme perunapiirakoita. Ei sama!  Eli kaikki ei nyt ole vielä mennyt ihan tuubiin. 

Olen kuitenkin asettunut taloksi. tai huoneeksi. Puvut, smokki ja muut vaatteet on ripustettu, juhlat ovat kohta ovella. Tänään hieman kiertelemään ja huomenna aloitetaan kokouksella. Ja viitaten tämän kirjoituksen alussa mainintaa positiivisesta asenteesta; En ole vielä pitkällä, mutta menen sinne! Tulevasta viikosta tulee mahtava!

Juhlakauden loppu

Juhlakausi loppiaisen myötä alkaa olla ohi. pikkujoulut, joulut, välipäivät, uusivuosi, sen jälkeiset päivät, loppiainen on käyty ja koettu. Asiakaspalvelija levähtää.

Kyllähän se on niin, että monen humalahakuisuus loppuisi siihen, kun saisi omaan näkökenttäänsä sen saman, oman kuvan, jonka selvinpäin oleva asiakaspalvelija (kyllä, niitäkin on) omaa katsoessaan palvelutilanteessa tiskin yli pikkujoulu-, joulu-, uudenvuodenjuhlijaa. Onhan se jännä kuinka hyvin kasvoilta näkyy, miten paljon on otettu. No, ei ehkä ihan promille- tahi drinkkimääriä osaa sanoa, mutta kyllä joitain arvioita voi antaa. Naiset antavat vastauksen meikkien merkein helpommin kuin miehet. Mutta kyllä se miehistäkin näkyy. Meikkiä tahi ei.  Naamasta sen näkee kun on lakannut viinaa saamasta, Jos valokuvaa ei ole saatavilla, myös videokuva, tai ääninauhoite saattaisi kelvata. Käyttäytyminen yön tunneilla juhlinnan jälkeen kun on usein hieman… erilaista kuin se on selvin päin. Tai ainakin toivon näin olevan kulloisessakin tilanteessa.

Eipä siinä, eihän sitä itsekään aina tule syljettyä mukiin… Mutta johtuneeko ammatin valinnasta vai mistä, sitä tietää lähteä kotiin ajoissa. Ja jos siitä myöhästyy, ei ainakaan tule (toivottavasti) käyttäydyttyä (kovin) vittumaisesti. Tyhmästi ehkä joskus, mutta ei vittumaisesti. Eräskin koomikko eräässä sketsissään sanoi, että ”ajattelepa omalle kohalles…” Kaikki saisivat näin tehdä!  Valitettavasti kuitenkin myös he, joiden naamasta ei välttämättä humalatilan laajuus paljastu, saattavat tilastaan johtuen yrittää olla varsin päteviä.  Oli kyseessä sitten Pankkiiri, poliisi (tästäkin tarinaa löytyisi) lentäjä

  tai jääkiekkoilija (tästäkin tarinaa löytyisi), ammattiin katsomatta usea tuntee voimissaan olevansa pätevämpi kuin asiakaspalvelija.. Kun vain muistettaisiin, että  yleensä tilanteessa asiakaspalvelija on kuitenkin aina pätevämpi kuin asiakas. Huolimatta tittelistä tai koulutuksesta. Trust me, I know what I am doing, sanoi Sledgehammer.

Blogikirjoituksia miettiessäni ajatuksia ja ideoita on miljoonasti. Jossain määrin hyvät aiheet ovat mm. seksi, uskonto, sekä politiikka. Vaan koska näissä olen luonnollisesti varsin kokematon, nämä aiheet paitsi paljastavat itsestäni, tai lähipiiristäni liikaa, aiheuttavat myös luonnotonta väittelyä ja kiistelyä, en näistä aiheista lähde ainakaan julkisesti jauhamaan. Sen sijaan aiheet, joista riittäisi halua kirjoittaa, löytyvät usein työpaikalta ja sen kommelluksista.. Käsittääkseni vastaanottovirkailijalta, portieerilta, conciergelta, tarjoilijalta, yms. ei vaadita hippokrateen tai muunkaan krateen valaa, mutta oman uransa, etiikan, sekä omantuntonsa vuoksi niistä ei juurikaan voi kirjoittaa. Jokaisella kun kai tulisi olla jonkinlainen työetiikka. Asioita ei vain voi julkisesti jakaa. …mutta takaan että henkilökunnan saunaillta tms. muu juhla ovat täynnä näitä tarinoita. Joten varokaa kun juhlitte, voitte olla tarinoiden päähenkilö(itä)!

On kuitenkin useita yleisiä esimerkkejä, jotka toistuvat varsinkin näinä juhla-aikoina paikasta, ajasta (keskiaika tai nykyaika tai muu vuosi) ja vuorossa olevasta henkilöstä huolimatta, joista uskaltaa kirjoittaa, sillä ne pätevät niin moniin asiakkaisiin, että ketään ei voi tunnistaa, ei edes tunnistusrivistä. Yksi asia on toki ammattitaidon arvostelu. On se vaan mielenkiintoista, kun työntekijä tekee työtään kuten kuuluu, mutta 8,9 promillen humalassa oleva kaikkien hotellien kanta-asiakas kokee, että nyt ei ole kyse omasta käyttäytymisestä, vaan virkailijan taidottomuudesta. Moni suuttuu siitä, kun viinaa ei saa. Ulkomaalaisten osalta vielä jotenkuten ymmärrän, mikäli ihmettelevät, miksei hotelli toimita viinaa pulloittain aamu viideltä. Sen sijaan haluaisin kysyä vastaavilta suomalaisilta josko ihan aikuisten, lasten, eläinten, tai minkä vaan oikeasti ovat suomessa saaneet baarista, tahi – tai varsinkaan- vastaanotosta sitä irish coffeeta tai geeteetä anniskeluaikoijen ulkopuolella. Ei, ei ole juuri meillä oikeutta vääntää lakia ja antaa irish coffeeta, swedish coffeeta tahi columbian coffeeta tiskin alta anniskeluaikoijen ulkopuolella. No, columbian coffeeta emme ehkä pysty tarjoamaan aukioloaikoinakaan. …kuitenkin usein saan tietää, että minulla ”on avaimet baarikaappeihin” tai minulla ”on kuitenkin pullo siellä tiskin alla”. Asiakasko on aina oikeassa? Osataan myös aina sanoa, että virkailijalla on tarjota huonetta, vaikka hotelli olisi täynnä. ”Aina löytyy joku varahuone tai siivouskaappi” KYLLÄ! Vaikka kysyntää olisi, pidämme tuon varahuoneen mitä emme myy – sinullekaan! ..siivouskaappiin joskus jonkun majoitan kun kerran sitäkin kysytään.

Usein syytetään siitä, että ei joko osaa tai halua järjestää taksia. Sitähän se on, kun taksikeskukseen ei pääse läpi eikä takseja ole vapaana. En osaa enkä halua!  Joskuspa asiakas sanoo, että ”MINÄ olen TEIDÄN asiakas. Minä saan tehdä ’sitä sun tätä’ ”. Eikö poliisikin kutsu hoidettaviaan ”asiakkaiksi”. Sanopa poliisille että ”MINÄ saan tehdä sitä sun tätä”

No, loppiainen lopetti juhlakauden. Tipatonta tammikuuta viettävät kaikki eikä loppukuun aikana tule vastaan yhtään juopunutta. Korjaan jos olen väärässä.

Jos se tuntuu tyhmältä, tee se!

Satuinpa olemaan avustajana eräässä mainoselokuvassa. En ihan ensimmäistä kertaa ollut pappia kyydissä toki. Jo muksuna vihan päivät elokuvassa melkein cameo- rooli kerjäläisenä. Se oli hienoa, maskeerauksessa joka päivä n. tunnin. Koko kesän. Muissa avustajan rooleissa valitettavasti ihan omissa vaatteissa. Kaikessa tylsyydessäänkin varsin mielenkiintoisaa hommaa tuo avustajan osa. Eihän tuota nyt varsinaiseksi metodinäyttelemiseksi voi kutsua, kun haahuilee edes takas katsomatta kameraan, mutta mielenkiintoista yhtäkaikki.

Tuli kuitenkin tehtyä havaintoja. Aikuiset ihmiset ovat kuin lapsia, mikä ei varmaan juuri kellekään tule ihmetyksenä. Ainakaan naisille tietenkään. Kielläpä lasta tekemästä jotain ja odota josko hän ainakin kokeilee tuota kiellettyä asiaa. Ja mitäpä lapset edellä, sitä aikuiset perässä. Tai mahdollisesti toisinpäin. Ensimmäisenä esimerkkinä varmaankin Aatami ja Eeva omenansa kanssa.

Hyvänä esimerkkinä menneenä vuotena viranomaisten antamat hätätiedotteet, joissa pyydettiin ihmisiä pysymään sisällä koska alueella liikuskeli karhu. No, murr, mitä kävi? Puoli kaupunkia oli ulkona katsoskelemassa josko sitä karhua näkyisi. Ottamatta sen enempää kantaa sanalle kaupunki, mikä Pieksämäki siis on.

 Ja tietysti joka päivä liikenteessä punainen tarkoittaa ”mene!” Lieneekö se sen takia, että formuloissa näin on. Ja tästä punaista päin ajamisesta kun tulee kolari ja tällä en tarkoita paikkakuntaa Kolari, vaan ihan ajoneuvo-onnettomuutta, ei toki edesauteta viranomaisia sillä, että jäädään hidastelemaan ja pällistelemään turmapaikalle. Mutta yleensä jäädään silti.

No, kiellot on tehty rikottaviksi, eikö?

No, miksi tämä nyt mieleeni hypähti? Noh, siksi, että tämä mainosfilmin kuvaus tapahtui paikassa, jossa oli paljon myös muita ihmisiä. Ihmiset pääsivät halutessaan kävelemään kuvausalueen läpi ja nehän kävelivät. Eikä siinä, kävelkööt, samanlaisina statisteinahan nekin menivät. Tai menisivät jos osaisivat. Vaan suomalainenhan ei osaa. Moni pysähtyi kohdallemme kuullessaan ”ääni, käy, kamera, käy” ihmettelivät hetken ja sitten jatkoivat eteenpäin, tajutakseen puolivälissä, että perkele, kyllä tässä nyt oikeasti kuvataan ja kääntyivät takaisin.  Poikkeuksena tietysti ne, jotka jäivät suoraan kameran eteen kyselemään ”mitä täällä tapahtuu?” ”kuvataaxtääljotain?”  Halusipa yksi jopa kesken oton ruveta juttelemaan näyttelijälle. Kaikki nämä ovat asioita, joita jokainen olisi varmasti tekemättä, jos kotona kysyttäisiin että tekisitkö, täh? Olipa niinkin, että kun meidän tähtien ulkopuolisille ilmoitettiin, että älkää katsoko kameraan, niin yksikään ei tehnyt kuten piti – katsonut ns. luonnollisesti hieman kameran ohi ja jatkanut tekemistään, vaan puolet katsoivat suoraan kameraan ja puolet päättivät tehdä todella työtä käskettyä ja katsoivat taivaalle, 45 astetta sivulle tms. No sehän vasta luonnolliselta näyttikin sitten.

Ehkä ihmiset sitten ajattelivat, että kun siihen kameran tielle menee lompsimaan, niin kyllä se lopullisellekin rainalle asti varmasti pääsee ja pam, 15 minutes of fame! No, valitettavasti nämä päätynevät korkeintaan filmifirman pikkujouluihin.

Eli kaikki mikä on kiellettyä tai outoa, on mielenkiintoista.  Huonoa kasvatusta, vai luonnollista uteliaisuutta? Vai kenties luonnollista tyhmyyttä?

Niin se ”näytteleminen”… En odota Jussia, en odota Oscaria. Nimi. ”Don’t quit the dayjob..” Ainiin, eihän mulla ole oikein sitäkään.. hmm..

Matkablogi; Vissoie

Olin valittu Les Clefs d’Or Scandinavian Zone Director tehtävään keväällä ja nyt koitti tuosta johtuva kokousmatka. Edellisen Scandinavian Zone directorin aikana tehtäviin valitut kokoustivat Las Vegasissa ja Dubaissa. Minun ensimmäinen matkani tässä seurassa osui Sveitsiin. No, perus ..tai sanotaanko perinteisenä suomalaisena kateus toki hieman iski, kun vertasin matkakohteita.

Vaan,  naama näkkäriltä! Sillä kokous pidettäisiin Vissoien kylässä Sveitsin alpeilla, halusin tahi en… No, Sveitsin alpit ovat kauniit!

  Kohteeseen on syynsä, sillä tämä oli 60. ExCo kokous ja se haluttiin viedä yhdistyksen perustajan, Ferdinand Gillet’n kotikylään. 

Vissoie sijaitsee 1204 metrin korkeudessa eteläisessä Sveitsissä, Sveitsin alpeilla.

Lento siis Geneveen, joka Helsingistä kestää n. 2,5 tuntia, kapteenista tai ainakin tuulista riippuen. Kentältä oli suora kuljetus hotelliimme. Lyhyesti poikkesimme Veveyn kylässä katsastamassa hotellin ”des Trois Corounnes” joka parilla sanalla oli HIENO! Tuolla Sveitsin ja Ranskan suunnalla kun vanhoja, hienoja, kuuluisia viiden tähden hotelleja on pienemmissäkin kaupungeissa.  Hieman on toisin täällä pohjolassa..voih…

Jahka pääsimme moottoritieltä pois ja nousemaan kohti korkeuksia alkoi viimeistään tuntumaan ulkomailta. Tiet ylös ovat kapeita ja liikennettä on. Onneksi seurueemme Irlantilainen jäsen ”uskalsi” mainita espanjalaiselle kuskillemme, suhteellisen suorin sanoin josko hän voisi kiltisti hidastaa… Taisi olla lähempänä ”hidasta, saatana!” tuo kommentti. Tämä oli hyvä. Ei ettäkö  varsinaisesti itse pelkäisin korkeita paikkoja, mutta kuolemaa joskus pelkään.

Vihdoin pääsimme kuitenkin perille. Grand Hotel Bellatola  (www.bellatola.ch) on kaunis, yli 152 vuotta vanha hotelli. Hotellia tällä hetkellä johtaa varmasti yksi maailman ystävällisimmistä pariskunnista. Aina avuliaat, kuvan kaunis Anne-Francoise ja aivan Jose Mourinholta näyttävä  Claude Buchs.

Hotellista löytyy viinibaari sen vanhassa kirjastossa, hieno, idyllinen ravintola, mahtava allas-osasto, jossa muuten on sauna, joka on hyvin, hyvin lähellä suomalaista versiotamme.  Allas-ostolta sauna-osastolle pääsee ovesta jossa on kyltit ”Adults only” & ”towel free area” . Tähän olisin kaivannut suomalaisena enemmän selvennystä - alastomuus saunassa ei ole itselleni ongelma, luonnollisestikaan. Mutta kun useimmat ihmiset eivät joko uskaltautuneet sisään, tai verhosivat pyhimpänsä johonkin muuhun kuin pyyhkeeseen, oli koko osasto hassuhko..tai ainakin joillekin hämmennystä aiheuttava. Otin silti löylyt, joskin jouduin kysymään kanssa saunojiltani,  josko veden heittäminen mahtaa haitata. Maisemat osastolta olivat mahtavat, ja puhun nimenomaan luonnon maisemista!

Huoneet ja käytävät olivat idyllisiä, joissa lattialaudat narisivat joka askeleella. Ihania huoneita oleskella – sikäli kun aikaa oli huoneissa oleskella.

Yön myöhäisinä tunteina Tamas, Unkarin pj, Central European Zone Director, yksi parhaista ystävistäni koko yhdistyksessä usein kuitenkin kutsui minut lasilliselle Palinkaa ja lauseiden vaihdolle. Suosittelen lämpimästi tätä hotellia kun vain St.Lucin tai Vissoien kylässä matkaatte. Aikaa kannattaa käyttää myös St. Lucin observatoriossa, sekä muutaman tunnin kävelyllä planeettojen polulla. Aurinkorasvaa kannattaa varata mukaan. Itse varmistin joka vuodenaikaisen palamiseni tällä kävelyllä…  Mikäli mahdollisuus avaa oven, käväise myös joissain lukemattomista pienistä viinikellareista, jotka ovat olleet paikallaan vähintään vuosikymmeniä. Yksi hienoimmista kokemuksista tällä matkalla olikin vierailu tällaisessa, jossa maistelimme muutama vuosikymmen vanhaa/tuoretta valkoviiniä ja paikallisia kuivattuja lihoja. (reissu ylipäätään ei vegetaristille olisi ruoan suhteen juuri lottovoittoja tarjonnut…)

 Nämä kylät ovat myös täynnä pieniä ravintoloita ja baareja, jotka näyttivät todella kiinnostavilta, harmikseni aikaa ei ollut näissä kuitenkaan piipahtaa. Yhdessä baarissa kävimme Tamasin, kanssa yhdellä oluella, viimeisenä iltana. Keskustelimme elämiemme murheista ja iloista. Näillä matkoilla aika menee kokouksiin ja järjestettyihin illallisiin. Pisin kokouksemme kesti 10,5 tuntia, johon ei lasketa välissä ollutta lyhyttä lounasta. Tiukkaa, tiukkaa asiaa läpi kokouksen. Ainoa asia, joka ei asiaan liittynyt, jonka vaivihkaa läppäriltäni tarkistin aika ajoin, oli menossa ollut SM-liigakierroksen tilanne. Mutta kuten Les Clefs d’Or:ien parissa aina, kaikki menee pehmeästi, niin hyvä henki näissä tapahtumissa aina on! Ranskaa kannattaa opetella edes auttavasti, sillä englannilla pärjää huonosti, tämän opin. Pitkiä puheita, pitkiä esitelmiä, aina ranskaksi. Tarpeeksi väsyneenä tämä on rasittavaa.

 Meidän kokemuksiamme löytyy myös toisesta blogista; http://lesclefsdor.wordpress.com/

Itse päätin vielä jäädä Geneveen yhdeksi päiväksi.

Olen Sveitsissä ollut Zürichissa kerran, lätkän MM-kisoissa, sekä samalla tervehtimässä enoani. Zürich on erilainen. Molemmat kokemisen arvoisia. Kuitenkaan en uskonut meneväni Geneveen ihan heti uudestaan, joten tästä syystä hylkäsin perheeni  vielä päiväksi. En tiennyt yhtään, mihin hotelliin minut sijoitettaisiin, mutta en ollut luonnollisesti huolissani. Kas, juuri ennen kyytiä Vissoiesta Geneveen,  Rooms Divisions Manager Hotel Le Richemond hotellista tuli juttusilleni ja kertoi, että hän majoittaa minut.  ”ah, you are the famous chef concierge we’ve been waiting for” …hmm, mitäpä siihen vastaamaan.. ja hän siis tarkoitti majoittavansa minut hotellissaan siis. Voi sitä vieraanvaraisuuden määrää. Concierget ovat veljeksiä, missä vain. Suomalainen saattaa näissä piireissä tuntea jopa vaivaantuneisuutta. Mutta oli se hienoa. Ei pelkästään palvelun viisi tähteä, vaan samalla tietynlainen rentous siinä, joka tietysti tullee yhdistyksen jäsenyydestä – kaikki olemme kavereita keskenämme. Olen kokenut hienoja, hienoja huoneita ympäri maailmaa, tämä ei paljoa jää niistä ihan parhaimmista. Suosittelen!

Geneve itsessään on suomalaiseen silmään mukavan kokoinen kaupunki, ihan käveltävä suorastaan…  Brasserie Lipp, suosittelen. Siellä illastimme koko joukolla. Mahtavaa, suosittelen. Oma valintani oli vasikan maksaa. Suosittelen, jos en jo maininnut. Paikallista käteistä, frangeja, kannattaa myös varata. Genevessä oloni  aikana oli vaikeaa löytää yhtään paikkaa jossa korttia hyväksyttäisiin.

 Viimeisenä päivänä kävelin niin paljon kuin jalat kantoivat,  Geneve on hieno paikka kävelylle. Ennen lentokentälle lähtöä kävimme Buchererin liikkeessä. Bucherer on brändi, joka mm. valmistaa concierge-avaimemme. Samassa tilassa myytiin lukemattomia muita huikeita brändeja, kuten muuan Rolexia. Hotelli- ja ravintola-alan ammattilainen täältäpäin ei paljoa noista putiikeista osta. Huomasin kuitenkin, että on olemassa kelloja, joita mielelläni pitäisin kapeassa ranteessani. Ostin suola- ja pippurisirottimet. Kauniit toki. …ja suklaata vaimolle, sveitsissä se on must… (ainakin jos on vaimo kotona odottamassa)

Mene Sveitsiin. Tuo tuliaisia!

Vauva ja meri

Vauva ja meri.

…tai ainakin allas. Uima-allas. Ja vähän tuskaa.

(Kirjoitin blogia menneen kesän tuskasta, mutta ei siitä tullut julkaisukelpoista, joten osia sisällytetty vauvauintiblogiin, ne kun sopivat niin hyvin yhteen.)

Mekin päätimme lähteä uimaan, vauvauimaan, Pikku Delfiinien pariin. Eikö ole hellää.(Nimen kannalta siis…) Toinen vaihtoehto oli Kultakalat. Nyt mennään hieman eri tasolla kuin vaikkapa Tuskassa. Ei ole Turmion Kätilöitä, ei löydy uintiryhmää, jonka nimi olisi Dying Fetus… Tuskasta löytyy.. tosin Tuskasta ei löydy Pikku Delfiinejä. ..tosin ainakaan tässä lapsen iässä, kun aloitamme, en usko että nimellä on väliä..

On muuten niin, että muksua ei altaaseen viedä ilman erityistä uima-asua. Tässä uima-asussa on säännöt. Kuten tietysti Tuskassakin, molempiin tapahtumiin tulee pukeutua tapahtuman edellyttämällä tavalla. Siinä missä Tuskassa voit nähdä pitkään nahkatakkiin ja stetsoniin puetun miehen naama verellä värjättynä, joka kulkee lävistetyn, tiukkoihin pikku pikku nahkashortseihin puetun naisen kanssa, joka vielä taluttaa nahkahihnassa nahkaan pukeutunutta kääpiötä, vauvauinnissa täytyy olla tietynlainen uima-asu. Sen tulee olla ns. mallia painitrikoo, jotta se tukee vaippaa. Värillä ei ole väliä ja värejä onkin useita. Mustaa ei hirveästi ole eikä niissä ole niittejä. Ja vauvauinneissa ne pienet kaverit eivät ole kääpiöitä, vaan vauvoja.

Uima-asussa on siis tärkeää, että se estää mahdollisen kakkavaurion pääsyn itse altaaseen, mikä luonnollisesti on paitsi ymmärrettävää, myös mukavaa. Vauvauinneissa kun on sääntönä, että jos joku – vauva tai isä - kakkaa altaaseen, (naiset eivät kuulemani mukaan ylipäätään kakkaa) uinnit perutaan, koko päivältä. Mikäli uintikerta osuu sille päivälle, jolla on (jo) kakattu, uintikerta peruuntuu, perutusta kerrasta ei saa korvausta. (Tuskassa mitään ei peruta, mutta korvaustakaan ei saa.)

Mikäli vauva pissaa altaaseen, ei ole syytä huoleen sillä vauvan pissa on puhdasta. Mitenkään automaattisesti aikuisten virtsan suhteen näin ei ole … vaikka ilmeisesti tämä käsitys on jäänyt päälle useimmillekin ihmisille varsinkin vesipuistoissa. Virtsa on vaaratonta, antaa mennä vaan. Suihkussa, altaassa, tuskassa, pissataan pois.

..mutta vauva tai ei, parempi jos pidettäisiin pidot muualla. Vauvaa ei voi syyttää, muita voi. Eli kaikki aikuiset; käykää vessassa ennen altaaseen menoa. ("Suihkuun ennen altaaseen menoa!" on tuttu kyltti, "vessaan ennen altaaseen menoa!" ei. Pitäisiköhän olla, voin suunnitella siihen infokuvan.) Sikäli istuvan kansanedustajan laulama ”minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet” laulu on aika krantun ihmisen laulamaa..että sinne veteen on kyllä pissanneet muutkin.

Valitsimme kuitenkin maanantain aikaisemman vuoron paitsi tytön jaksamisen kannalta oivallisempana vaihtoehtona, myös kakkavaurioita ajatellen – on todennäköisempää, että saamme uida koko puolituntisen ilman vaurioita, kuin jos uisimme viimeisessä ryhmässä. Kertoman mukaan keväällä näitä vahinkoja oli harva se kerta. Meidän aikanamme ei ole tällaista esiintynyt, ei vauvoilla, ei ohjaajilla, ei vanhemmilla. Jos vahinko sattuisi, peruttaisiin toki tämä vuoro, myös päivän muut vuorot, ilman korvausta! Eli pahimmassa tapauksessa siis maksat vauvauinnista ja joka viikko juuri ennen vuoroasi pikku jooseppi on kakannut altaaseen ja vuorosi on peruttu, taas. Ja rahat meni.

Tilat ovat näissä tapahtumissa pienet. Isiä, äitejä ja muksuja on nurkat täynnä. Pukuhuoneessa ja suihkutiloissa on ruuhkaa, lapset huutavat, itkevät tai muuten metelöivät. Isit komentavat, yrittävät pukea tahi riisua muksujaan ja ovet käyvät. Suihkussa käydessä täytyy vaan olla cool, kun ovet ovat altaalle päin avoinna vähän väliä. Täytyy yrittää valita aina se taain suihku ja hoitaa suihkuttelu nopeasti. Noh, ei tässä ihan playgirl materiaalia tosin olla, joten ehkä sinne ei altaalta vilkuilla, vaan siellä on tärkeämpääkin tekemistä. Vaan altaalle kun pääsee, loppuu itku ja kiire. (Ja mahdollinen nolostelu.)

Muksut ovat täällä aivan ihania. Poikkeuksena saman kansanedustajan laulaman känkkäränkän kärsimät yksilöt… On ihana nähdä vekaroiden samaan aikaan ihmetteleviä, mutta nauttivia ilmeitä kun heitä altaassa uitetaan... Uinti tuntuu olevan taivaallista. Suosittelen lämpimästi vauvauintia. Siihen tarvitsee tosin sen vauvan, tämä vain tiedoksi heille, jotka nyt lähtivät kohti Allergiataloa.

Suosittelen myös Tuskaa, vaikka hienon hieno tapahtuma Kaisaniemessä siirrettiinkin vähemmän hienoksi tapahtumaksi Suvilahteen. Suvilahti ei ainakaan Tuskan osalta ollut toimivin vaihtoehto, asfalttia ja soraa, ei mitään paikkaa missä istua ja chillata. Jos oluen halusi, jonotuskerta oli 40min. Onneksi oli Koffin vip-liput. Siellä ei tarvinnut jonotella ja istuakin sai.

Allasta ei turvallisuussyistä kai Tuskaan voi rakentaa (koska sinne pissataan ja sitten hukutaan nahka-asuineen) jotta vauvauinnin ja Tuskan voisi yhdistää, mutta Hevisaurus voisi tulla soittamaan, niin ottaisin tytön mukaan. Se on pop. Ei kun rock. Räyh!

Omituisia asiakkaita

Lieneekö sitä itse välillä leipääntynyt työhönsä vai taantuvatko asiakkaat välittömästi, kun ovat tekemisissä hotellien kanssa? Usein tuntuu, että asiakas ei kuuntele, ei muista, ei tiedä, ei osaa, ei ymmärrä, eikä varsinkaan ole itse tehnyt mitään väärin. Ainakaan mietteet eivät aina mene yksiin asiakkaan kanssa. Uusavuttomuuden määritelmän alle pitäisi lisätä kategoria palveluala-avuttomuus – ja nimenomaan asiakkaiden osalta.

Hotellissa yhteinen matkammehan asiakkaan alkaa sitä, kun asiakas lähtee varaamaan huonetta. Internet varaukset ovat pääasiassa kehitetty paitsi poistamaan ihmisten välistä keskustelua, joka sopii suomalaisille, myös vähentääkseen työtä hotellissa varauksen teossa ja näin vähentääkseen henkilöstökuluja. Usein kuitenkin juuri tästä tulee tuplatyö – asiakas usein soittaa ja kertoo, kuinka hän on sieltä internetistä tarkistanut hinnat ja saatavuuden ja nyt soittaa varmistaakseen, että onko tilanne juuri näin mitä siellä internetissä sanotaan. Kun vastaus on myöntävä, hän kiittää ja ilmoittaa sitten tekevänsä sen varauksen siellä internetissä. …vain soittaakseen taas takaisin varmistaakseen, että tuliko se varaus nyt perille. Eli työtä on hotellin päässä oikeastaan enemmän, kuin tuplasti.

Vielä vaikeampaa on silloin, kun asiakas tekee varauksen jostain nettivaraamosta katsomatta yhtään että mistä. Sitten ihmetellään, kun varaus ei olekaan tullut silmänräpäyksessä hotellijärjestelmään. Kivenkovaan väitetään että juu juu, juuri teidän nettisivuilta tein sen varauksen, vaikka hinta oli ihan mitä sattuu ja veloituskin lähti heti luottokortilta, vaikka hotellin järjestelmä ei tällaista hetiveloitusta tuntisikaan... vain sitten tunnin selvittämisen jälkeen ilmi käydäkseen, että asiakas ei todellakaan ollut meidän nettisivuillamme, vaan jossain www.ihanoutovaraamo.org nettisivustolla. Yhtälailla kuin asiakkaalla ei ole useinkaan pienintäkään hajua, että hän on tai ei ole maksanut hotellihuonettaan. Usein asiakas on varma, että huone on maksettu, vaikka luottokortti olisi syötetty esimerkiksi vain garanteerausta varten  tai on vaihtoehtoisesti yllättynyt, että varaus on veloitettukin jo. Tiliotteita ei seurata, ei pätkääkään. Näitä sitten selvitellään ja todistellaan asiakkaalle..ja aikaa ja rahaa kuluu.

 Tätä ennen asiakas on siis soittanut hotellille. Vastattuani Hotelli X, hyvää päivää, good afternoon, asiakas usein kysyy, do you speak english? Tekisi mieleni vastata, yes, do you? sillä juurihan sanoin ”good afternoon”. No, vastaan vain ”yes I do”. Tämän jälkeen  asiakas kysyy, ”is this hotel X?” ja juurihan vastasin siihen, että hotel X hyvää päivää, good afternoon, joten vastaan, että ”yes, this is”

Tulessaan hotellille kuuntelemisen, tai ymmärtämisen taso ei välttämättä ole parantunut. Esimerkiksi majoituskorttia täytettäessä asiakas monesti täyttää vain nimensä ja kysyy; ”riittääkstää?” Tällöin ohjeistamme, että se tulee täyttää kokonaan. Asiakas täyttää seuraavan rivin ja kysyy ”noriittääksny?” Tällöin ohjeistamme, että se tulee täyttää kokonaan” Tätä jatkuu, kunnes kortti on täytetty. Poikkeuksena tähän ovat asiakkaat, jotka ohjeistuksemme ”yläosan täyttö riittää” jälkeen täyttävät silti koko kortin. Mikäli tällainen kuuliainen asiakas sattuu olemaan kotimainen, hän yleensä kauhistuu kohdassa, johon täytetään passin numero. ”APUA, mä jätin mun passin kotiin, enkä mä muista sen numeroa” ..jolloin pääsemme rauhoittelemaan asiakasta, että emme häneltä passia ole vaatimassa.

Sisäänkirjautumisen tässä vaiheessa asiakkaalta pyydetään luottokorttia, mikäli sitä ei siellä netissä ole jo annettu. Tämähän on yleinen tapa hotelleissa. Usein suomalainen kuitenkin tästä loukkaantuu – eihän hän ole varas, huijari, eikä mitään muutakaan ikävää. Usein kuulee, että ”MINÄ matkustan jatkuvasti eri hotelleissa ympäri maailmaa eikä MISSÄÄN ole ikinä kysytty luottokorttia”  Haluaisin kysäistä, että mihin hänen maailmansa oikein rajoittuu. Ei millään pahalla ketään kohtaan, mutta kyllä se vaan niin on, yllättävän moni vain unohtaa tai ”unohtaa” maksaa sen laskunsa ja vain poistuu hotellista. Jotkut tosin eivät poistu noin vain, vaan tulevat kyllä tiskille ja ilmoittavat, että ”mätuunmaksaatänkäteiselläensviikolla” No ei saatana, eihän se käy. Eihän ruokakauppaankaan mennä ottamaan lakuja ja ilmoiteta kassalla, että tullaan maksamaan sitten joskus.

 Sen ymmärrän, että hotelliin mennään usein nauttimaan, hotellissa asuessaan ei tarvitse siivota, kokata ja muutenkin voi mennä ”nollat taulussa”. Mutta kyllä sitä ihmetyttää edelleenkin se, miksi nautinto kärsii, jos joka päivä ei vaihdeta lakanoita ja pyyhkeitä. Yhtälailla jokaisessa, joka ikisessä hotellissa, missä olen työskennellyt, joku valittaa aina, että aamiainen oli hieman suppea. Kun siellä aamiaispöydässä kuitenkin on erilaisia leipiä, erilaisia leikkeleitä, erilaisia juustoja, karjalanpiirakoita, erilaisia levitteitä, myslejä, kaurahiutaleita, siemeniä yms. vihanneksista ainakin kurkkua, salaattia, tomaattia ja paprikaa. On hedelmiä ja hedelmäsalaattia, jogurttia ja viiliä, on keksejä ja jopa mahdollisesti leivonnaisia. Siellä on paistettua pekonia, nakkeja, lihapullia. On munaa – kauemmin ja lyhyemmin keitettyjä sekä munakokkeliakin. On erilaisia kahveja ja teevalikoima, mehuja, maitoa, piimää ja vettä. Herää kysymys, että minkälainen aamiainen herralla kotona oikein on?!!?

Hassuja kysymyksiä tulee vastaan harva se päivä.

Jossain määrin turhia kysymyksiä ovat ”sataako ulkona?” ..no katso ikkunasta! Tai ikkunan edestä kävely respaan ”onko tolpalla takseja?” no minäpä kävelen sinne mistä juuri tulit ja tarkistan”. Kysymykseen, ”onko paikkaan C pitkä matka?” voin vastata toki, mutta kysymykseen, ”no voiko sinne kävellä?” en. Rouvan kun tulee itse tietää, missä kunnossa se oma kunto on

 Eilen vastaanotin kysymyksen ”paljonko on 2 hengen huoneen hinta?” vastasin rehellisesti. Asiakas kysyi tähän, että ”onko tämä hinta kahdelta hengeltä, vai onko se koko huoneen hinta?” Jouduin miettimään.

 Voihan sitä myös päteä. Kollegani Pasin vastaanottama kysymys; Oletteko varmoja, että tyynynne höyhenet ovat ankasta, sillä ne tuntuivat hanhen höyheniltä” on lajissaan legendaarinen.

 Harmittaa, että suurin osa hassuista ja omituisista kysymyksista on painunut unholaan, pitäisi kerätä näitä kysymyksiä johonkin ylös, jotta niitä tänne blogiinkin saisi laitettua.

Hotelli on siis omituisia kysymyksiä täynnä, mutta tyhmiä kysymyksiä ei olekaan! Omituisia ja tyhmiäkin asiakkaita on, kaikki tervetulleita.

Paska duuni

On se vaan käsittämätöntä, kun pomot eivät ymmärrä. Eivätkä osaa. Pomot ovat kädettömin ammattikunta, kädettömämpiä kuin kädettömät itse. Mistä niitä pomoja oikein tulee?

Eipä taida olla yhtään työpaikkaa, jossa managementiin oltaisiin täysin tyytyväisiä. Parhaat esimiehet ovat ehkä ne ihan lähimmät, sekä mahdollisesti se leppoisa kaikkein isoin pamppu, jota näkyy harvoin, eikä hän ole ihan perillä ruohonjuuritason ongelmista. Mutta kyllä niistäkin valitetaan.

Mikä siinä sitten mättää, että kaikki mättää? Olisiko niin, että se nyt vaan on tyhmää olla valittamatta. Pomoista valittaminen kuuluu asiaan.

Jokainen aloittaa pohjalta. Toiset pohjemmalta (Sami Agricola loi juuri uuden sanan) kuin toiset. Joku syntyy kultalusikka, toinen kulunut puukauha suussaan, mutta ei kukaan suoraan peruskoulusta toimitusjohtajaksi hyppää. Ehkä jossain isin pikku puudeli etenee ansiottomasti turhan nopeasti, mutta poikkeus vahvistaakin säännön.

Pomo on mitä luultavimmin kouluttautunut, tehnyt töitä ja ansainnut etenemisen pois siitä ns. perusduunista, siitä samasta joukosta, joka pomoista valittaa. Pomolla ei välttämättä ole suurta hinkua tehdä ns. omien esimiestehtäviensä lisäksi sitä samaa duunia, josta on pois päässyt.

Kuitenkin yksi suurin ärtyneisyyden syy lienee se, että pomo on päässyt siihen pieneen norsunluutorniin – viereiseen pikkutoimistoon, josta kiireisinäkin hetkinä korkeintaan kannustetaan, ”hyvä te, kyllä te pärjäätte” kun toivottaisiin, että esimiehet tulisivat auttamaan, tekemään kiireapua, sitä samaa hommaa, kuin työntekijätkin – ”samaa porukkaa” kun ollaan. Kaikkein suurin, oli se sitten hyvin lyhytkestoinen tai ei, tyytyväisyyden tunne työntekijöille usein tulee, kun pomo tulee tekemään kysymättä samaa hommaa kuin ”memuut”

Samaan aikaan kuitenkin työntekijöiden tulisi muistaa, että on syynsä, että on pomoja. Heilläkin on omat toimenkuvansa, omat työnsä, jotka eivät ole juuri sitä, mitä alainen tekee. Jos työntekijöiden, alaisten hommat eivät hoidu tai toimi, on pomolla helvetin ikävää, pomohan on se, joka on viime kädessä vastuussa. Mutta jos pomo ei tee hommiaan, ei varmasti ole mukavaa alaisillakaan - omaa työtään on silloin helvetin vaikea tehdä.

Vielä tässäkin tulisi myös muistaa, että KAIKKI EIVÄT HALUA ESIMIEHIKSI, ”pomous” ei ole mikään itseisarvo, se on työtä, jolla on tarkoitus, yhtälailla, kuin se ”perusduuni” joka on KAIKEN pohja, se tärkein juttu. Kaikkien tulisi muistaa että mitään työtä ei tulisi väheksyä, siksi avoimuus molempiin suuntiin työpaikalla olisi rock!

Yksi iso dilemma lienee pomon paikka omiin pomoihinsa ja omiin alaisiinsa nähden. Kuinka etäinen kaikessa kaverillisuudessa tulisikaan olla? Kultainen keskitie on hieno sana. Mutta missä se tie menee ja missä siinä on viivat?

Täytyisi siis yrittää muistaa, että yhdessä firmassa kaikki ovat samassa veneessä ja soutaa tulisi samaan suuntaan – niin työntekijöiden, kuin kaikkien esimiestasojen.

Työpaikan vaihto tekee välillä hyvää ja on oman urakehityksen kannalta joskus varmasti suotavaa. Kaikissa asioissa ruoho ei kuitenkaan ole vihreämpää aidan toisella puolella. Pomot jatkavat samanlaisina muuallakin, tekevät omaa tärkeää työtään, mutta sielläkin niistä valitetaan. Jos ei nyt, niin tulevaisuudessa.

Yksi asia on kuitenkin mielestäni fakta; vaikka työnjohto ei toimisi työntekijän mielestä hyvin, työkaverit voisivat olla parempia, homma tuntuu kusevan, tulee silti olla ylpeä siitä firmasta, siitä talosta, niistä tiloista jossa työskentelee. Siitä tulee olla ylpeä myös siirryttyään muualle. Siinä vaiheessa, kun ei tunne ylpeyttä siitä yrityksestä, jossa työskentelee, on aika huomata, että on alunperinkin on ollut väärässä paikassa. Minä olen ylpeä Palacelainen, Scandiclainen ja Korpilampelainen. Hienoja taloja! Eikä ole nyt yhtään valittamista!

(sarjakuva b.virtanen)