Suomalaisuudesta vol. 2

Kirjoitin aikaisemmin blogin suomalaisuudesta. Etenen tässä vielä vähän enemmän sen ytimeen.


On fakta, että voi olla yksi ilman, että on yksinäinen. Tai toisinpäin. Suomalaisiahan ei lähtökohtaisesti tunneta erityisen avoimina ja sosiaalisina ihmisinä. Pitävätkö suomalaiset sitten keskimääräistä enemmän hiljaisuudesta, rauhallisuudesta ja ”seurattomuudesta”? Ainakin minussa, huolimatta ehkä keskiarvoa ponnekkaammasta sosiaalisuudesta, ainakin näin suomalaisena, minussa asuu erakko. On hienoa olla yksin välillä. Esimerkiksi mikäs sen hienompaa, kuin mennä mökille, olla ilman sähköä ja juoksevaa vettä, laittaa nuotio tulelle ja istua hiljaisuudessa lukien kirjaa. Myös pitkät pyörälenkit yksin ovat hyvää terapiaa. Ylipäätään saatan tehdä asioita yksin. Enkä nyt tässä tarkoita vessassa käyntiä, linja-autolla kulkemista, päässälaskua tai muuta, mistä voi aikanaan olla lapsesta ylpeä. Vaan asioita, joita normaalisti tehdään kaverin kanssa. Ei, en tarkoita makuuhuonepuuhia tai käden töitä- vaan esimerkiksi festareille menoa. Festarithan ovat hyvin suomalainen kesäjuttu – huolimatta siitä, että toki myös yhtälailla muissa maissa festareita paljon on.
Kävin tuulettumassa sunnuntaina Myötätuulirockissa Hakunilassa. Kaverit olivat estyneet, mutta bänditarjonta oli sellainen, että halusin käydä kuuntelemassa. Pääsääntöisesti inhoan isoja väkijoukkoja ja pidän rauhallisuudesta. Siinä mielessä metallimusiikin festarit ovat ihan mukavia. Esimerkiksi Tuska on suomen rauhallisimpia festareita. Tämä selittyy tietysti esimerkiksi sillä, että se on tietyn musiikin festari, eli sinne mennään kuuntelemaan musiikkia. Tällaiset tiettyyn musiikkiin keskittyvät festarit ovat myös pienempiä kuin muut. Useat muut festarithan siis kattavat kaikenlaista musiikkia, joten välissä soittaa bändejä, joiden musiikista joku toinen ei ole kiinnostunut, Jenni Vartiaisen jälkeen Children of Bodom ja näin ollen siinä välissä sitten tehdään muita asioita, kuten riehutaan ja/tai ryypätään teltassa.
No, joka tapauksessa, varsin mukavaa on ”chillailla” ihan yksinään ja nauttia musiikista josta pitää.


Tuossa blogissa suomalaisuudesta ja siihen liittyvistä liioitteluista oli totta toinen puoli - kyllä joskus kuitenkin joku niistäkin väittämistä pitää paikkansa. Näky myötätuulirockin festarialueella oli jokseenkin absurdi, hyvin kaurismäkeläinen, sanoisin. Festarialue oli puolityhjä, tai oikeastaan tyhjempikin ja taivaalta satoi vettä. Edustin siis tietyltä kantilta hyvin perinteistä suomalaista miestä. Seisoin yksin vesisateessa kuunnellen metallia.

Pitääkö herkistelymusiikin aina olla celinedionia? Voiko herkistyä jos kuuntelee oikein kunnon räminää? Kun isäni kuoli, kuuntelin paljon Mokoman sydänjuuret – kappaletta. Tästä kappaleesta näin ollen tulee aina mieleen tuo kyseinen päivä. No, Mokoma kun soitti tuon kappaleen Hakunilan illassa, herkistyin. Tuli kyynel silmäkulmaan. Vaan, koska suomalainen mies ei näytä tunteitaan julkisesti, en minäkään tietenkään sitä näyttänyt. Seisoin vain paikallani ja annoin sateen pyyhkiä kyyneleen poskelta. Olisiko se VIELÄ suomalaisempaa? – seisoa yksin vesisateessa kuunnellen metallia ja tirauttaa kyynel?

No, suomalaisuuden ytimessä ollaan tänään – juhannus! Tänään moni kurkottaa yli veneen laidan ja näkee heijastuksena tulevan leskensä puolison. Älkää hukkuko, pissatkaa rannalta! Nauttikaa metallista ja muusta musiikista, polttakaa kokko, älkää hakatko puolisoa, halatkaa. tai jos hakkaatte, hakatkaa hellästi vihdalla. Hyvää Juhannusta!

Kakasta asiaa

Kakasta ja kakkaamisestahan voisi puhua vaikka kuinka paljon. Kakalla käyntihän on elämän suuria nautintoja, kun sen saa rauhassa tehdä, älkääkä hymistelkö siellä, tiedätte että olen oikeassa. Vaan Käykääkäpä itse parin viikon armeijan metsäleiri keskellä kylmää, runsaslumista talvea. Päällä pitkät kalsarit ja t-paita, nalleasu, maastohousut ja –takki, toppahousut ja –takki sekä siinä päällä vielä lumipuku. Käypä sitten sissipaskalla, äläkä likaa itseäsi. Siinä on hommaa. No, parempi varmaan että tämä kakka-keskustelu kuitenkin painottuu vauvaan.


Vauva käyttää keskimäärin 8-10 vaippaa päivässä. Vuodessa se tekee 2920 – 3650 vaippaa. Vaippaa käytetään parisen vuotta. Kertakäyttövaippa YTV:n mukaan maatuu 200-500 vuodessa (!). Suomessa syntyy vuodessa sellaiset 60 000 vauvaa. Siitä sitten laskemaan. Kuormittaahan paitsi tuo laskutoimitus päätä, myös vaippamäärät luontoa. On siis pieni syy käyttää kestovaippaa. Jalo ajatuksemme olikin käyttää vain kestovaippoja. Vaimo teki itse näitä vaippoja muutaman, sekä kuoren, että imuosan. Ja olihan niitä äitiyspakkauksessakin. Viime vuoden pakkauksessa selkeästi parempia, kuin tämän vuotiset, meillä on molempia. No, jalosta ajatuksesta huolimatta, tiedostimme todellisuuden – ihan pelkästään kestovaippoja emme ole jaksaneet käyttää, sillä ne ovat hieman enemmän työtä aiheuttavat kuin kertakäyttövaipat. Esimerkiksi yöllä pienessä unipöhnässä sitä melkeinpä mieluummin vaihtaa nopeasti sen kertakäyttöisen päälle. Mutta kun käyttää kestovaippaa edes osin, säästää sekin luontoa. Pääsääntöisesti me kuitenkin käytämme kestovaippoja. (ainakin tähän asti) Ei ollut syyttä suotta kestovaippayhdistyksen puheenjohtaja linnanjuhlissa-vaikka kateellinen ja katkera toki kollega-puheenjohtajana olinkin.


Sitä kakkaa tosiaan tulee. Vaipanvaihtovastaavana ilon hetkiä ovat tilanteet, jolloin juuri vaipanvaihdon jälkeen pamahtaa uusi tavara lastaus-sillalle. Pari kertaa olen päättänyt antaa mukelon ottaa ilmakylpyä pepun pesun jäljiltä josta hän on kiittänyt spruuttaamalla uuden lastin pyyhkeelle, jolla on makoillut. neidin ensimmäinen matka osui Lahteen. Olimme katsastamassa vaimon osaomistaman ravihevosen koelähtöä Jokimaan raviradalla. Kun prinsessa rupesi käyttäytymään arvolleen sopivasti ilmaisten näin nälkänsä, päätimme poistua kohti autoamme. Autolla syöttö onnistui, joskin toki tapaan kuuluen se kesti jonkin verran. Tämän jälkeen huomasimme, että vaippa olisi vaihdettava ja se on tehtävä autossa. Turvakaukalo irti, pyyhe penkille, neidiltä vaatteet pois, vaippa pois, pepun puhdistu liinoilla, uusi vaippa tilalle, vaatteet päälle, turvakaukalo kiinni, neiti kaukaloon. Turvavyöt kiinni ja PAM! Äänestä ei voinut erehtyä. Neiti ulos kaukalosta, kaukalo irti, pyyhe penkille, vaatteet pois, vaippa vaihtoon, peppu puhtaaksi, uusi vaippa, vaatteet päälle, kaukalo kiinni, neiti kaukaloon. Auto käyntiin ja sadan metrin ajon jälkeen – nälkä. Mikä ihana tekosyy. Auto parkkiin ja odottamaan.


Toisaalta pissaa tulee myös paljon. Harsoja kuluu. Mutta koska olemme rukoilleet ja rukoilleet, että saisimme vihdoinkin pestä sohvat ja lakanat, samoin kuin päällä olevia vaatteita, joita emme juuri muutoin pese..on ratkaisu löytynyt – ilmakylvyt. Nyt niitä saa pestä. Tytön kohdalla kun ei vaadi kuin nanosekunnin, että hän vääntää hanan päälle. Hän odottaa ja odottaa tilaisuutta ilmakylvyn aikana. Sitten kun siirrän häntä pyyhkeeltä esim syliin, PAM. Kamat vaihtoon. No, onneksi kumpikaan tavara ei vielä haise. Joten en vielä valita. ..siis kunnolla valita. Valittaahan kannattaa aina vähän.


No, shit happens.


Helppo vauvahan tuo kaikin tavoin. Ja vasta kuukauden vanha. verrataan tätä tekstiä sitten siihen, jonka kirjoitan vuoden päästä.

Päivitys tähän näin vuoden lopulla; Vaimo tekee puoliammatikseen erilaisia vaatteita yms. Valikoimiin lukeutuu myös kestovaippoja, jotka ovat varsin laadukkaita. Vaippakuoria löytyy eri väreissä. Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä vaikkapa allekirjoittaneeseen; yoto1@hotmail.com

Naiset, vol. 2

Isyyslomalla on aikaa! Ainakin tässä vaiheessa, jossa muksu on 24/7 joko tississä kiinni tai nukkuu. Isän osuus on olla tukena, tehdä kotitöitä yms. Aikaa siis tässä vaiheessa vielä jää... Joten kirjoitan...


Kirjoitinkin blogin ”naiset” marraskuussa 2010. Aiheena oli kuinka helvetin vaikeaa miehen on naisia ymmärtää.. Joskus sitä tulee mieleen, että miksi, paitsi toki lisääntymistarkoituksessa, luonto on asiansa hoitanut, sillä välillä tuntuu, että heteroseksuaalinen rakkaus on tuhoon tuomittu… Ylipäätään, täysin heterona, en tuomitse minkäänlaista suhdetta, kunhan molemmilla on lainkirjaimen mukaan mukavaa – antaa mennä! En täysin tiedä, pitäisikö seksuaalisuutta määritellä… Mutta palatakseni asiaan, miksi miehen ja naisen välinen suhde on niin vaikea? Seuraava pieni teksti on suora jatkumo ”naiset” blogiin.


Naisen ei yleensä tarvitse kertoa miehelle, kun on tehnyt kotiaskareen. Miehen sen sijaan tarvitsee kertoa naiselle tuo asia. Ei pönkittääkseen omaa kotitalousegoaan, vaan siksi että kertomatta jättäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että asiaa ei ole miehen toimesta suoritettu. Naisen tarvitsee tietää. Omituista on kuitenkin se, että naisen tulee tehdä tarkistuskysymyksiä. Esimerkiksi kun mies on pessyt jonkin asian, nainen kysyy ”käytitkö pesuainetta?” No, ilman pesuainettahan olisi ollut kysymys vain huuhtelusta. No, joissain tapauksissa nainen saattaa mennä tarkistamaan tehdyn työn tason.
Pahin tilanne on kuitenkin silloin, kun mies lähtee tekemään naisen pyytämää asiaa naisen huomatessa tämän. Silloin nainen saattaa lähteä mukaan, neuvomaan. Miehen pitää asia kuitenkin suorittaa, sillä tällöin mies osallistuu. Homma menisi ensinnäkin nopeammin, kun nainen tekisi asian itse, jos se kerran tulee suorittaa tietyllä, tarkalla tavalla. Mahdollisesti myös vältyttäisiin siltä, että mies suuttuisi naiselle tämän seisoessa vieressä, tarkkailemassa, neuvoessa. Toisaalta nainen suuttuisi miehelle, jos ei saisi neuvojaan läpi. Pattitilanne, mikäli kirjoittamattomat parisuhdesäännöt eivät takaisi sitä, että nainen on oikeassa. On kuin miehen tulisi muistaa, että kotonaan mies on vain kylässä naisen luona. Taulujen paikat, muu järjestys ja siisteystaso asunnossa on naisen päätäntää, myös silloin kuin mies on olevinaan jotain ehdottanut.
Mies ei useinkaan kysy naiselta tämän neitien huoneessa käynnin jälkeen ”pesitkö kädet?”. Nainen sen sijaan saattaa kysyä. ”Totta helvetissä pesin, mitä sä luulit?” …tämä miehen kysymys sen sijaan on tyhmä, sillä ilmiselvästi nainen luuli, että mahdollisesti mies ei pessyt käsiään. Mistä tämä johtuu? Siitä että mies ei kenties pese käsiään joka paikassa, kuten koskettuaan lemmikkikissaansa, ovenkahvaan tai kahvikuppiin?


Kuten ystäväni Arjan poika totesi; miehet ovat Marsista, naiset Snickersistä!


Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin.

mitä lapsestani tulee isona?

(kirjoitus ei liity omaan lapseeni, vaan heräsi veikkaajan artikkelista)


Kuinka paljon on järkevää valmistaa lastansa aikuiselämän uralle? Mikäli haluaa lapsestaan NHL jääkiekkoilijan tai huippupianistin, lienee syytä ruveta harjoittamaan häntä päivittäin jo hyvin nuorena. Silti maailmalla meininki vaikuttaa hyvin epätodelliselta omissa ajatuksissani. Esimerkiksi Veikkaajan (22/11) reportaasissa ”Isä, Poika & Unelma” kerrotaan omasta mielestäni kauhistuttavaakin tarinaa siitä, kuinka alle kymmenen-vuotiailla pojilla ei ole elämässään juuri muuta, kuin jääkiekko – ammattimaisesti valmennettuna. Joka päivä. Artikkelissa kerrotaan, kuinka pojilla ei ole muita harrastuksia, eikä juuri vapaa-aikaa. Nämä huippumodernit akatemiat kouluttavat pojista tulevia NHL-tähtiä ja maksavat vanhemmilleen omaisuuksia. Kuten artikkelissa yksi isä kertoo, samalla summalla voisi kustantaa pojan yliopistouran. Halutaanko silloin lapselleen parempaa elämää, vai yritetäänkö elää omaa, kadotettua unelmaansa. Nyt nimittäin rupeaa pelottamaan, että mikä oli se minun unelmani, joka ei toteutunut. Herääkö se eloon, kun lapsestani kasvaa sen ikäinen, että voin ruveta kouluttamaan häntä. Halusin olla ainakin teräsmies. Koulutus alkakoon. No, halusin olla myös sotilas – aseluvat kuntoon ja muksun kanssa metsään?


Siinä vaiheessa, kun poika on 25-vuotias ja NHL:n ensimmäisen varauskierroksen pelaajana pelaa Stanley cupista, ansaitsee miljoonia hän kai voi sanoa elävänsä unelmaansa. Toivottavasti. Ehkä silloin ei koe menettäneensä mitään lapsuudestaan. Mitä, jos lapsen lahjat eivät yksinkertaisesti ole riittäneet niin pitkälle, varaus on ehkä tullut jossain vaiheessa, mutta ura ei ole ottanut tulta alleen. Tai motivaatio on mennyt siinä teini-iän loppupuolella ainaiseen harjoitteluun. Siinä on sitten menetetty lapsuus ja mahdollisesti isä-poika-suhdekin on sitten katkennut. Sitä lapsuutta kun ei saa enää takaisin. Korkeintaan etsitään maanantai-iltana pubista äiti hahmoa ja leikitään teräsmiestä makuuhuoneen puolella.
Toki jos lapsi tosiaan on yltiölahjakas, jääkiekossa, tai vaikkapa pianon soitossa ja yksinkertaisesti haluaa harjoitella. Jos lapsi istuu päivät pitkät flyygelin ääressä ja hakkaa kauniita sointuja taivaalle, mikä ettei sitten voisi kustantaa myös (kallistankin) opettajaa ja koulua. Mutta voisi olla hyvä tuputtaa myös muita asioita. Kannattaa muistaa, että mahdollisimman laaja harrastaminen tukee usein toistaan. (kuten jääkiekon pelaaminen tukee pianon soittoa, eh?)


Kaikkein ikävin tilanne on tietysti, mikäli menestyminen jossain lajissa on koko perheelle ainoa keino ulos kurjuudesta. Mitä tapahtuu silloin, kun lapsi ”epäonnistuu” eikä hänestä staraa tulekaan? Ja eikö heikko-osaisimmillakin lapsilla ole oikeus leikkiin?


Voisiko vanhempi unelmoida lapselleen ns. perusduunia?
Mitäpä jos haluan lapsestani vastaanottovirkailijan? Rupeanko kouluttamaan häntä hommaan päivittäisillä harjoitteilla jo pienestä pitäen. Joka kerta, kun tulee vieraita, pikkuinen checkaa heidät sisään oikeilla fraaseille yms. Kotonamme käy kerran päivässä tunnettu, huippukallis, mutta tehokas respakouluttaja. Ei, leikkiköön mitä leikkii. Koulut on käytävä, mutta erikoistua saa mihin haluaa, raksalle tai kirurgiksi, ratsastajaksi tai metsuriksi, fine by me. Hotellialaa en tule suosittelemaan, mutta, be my guest, jos veri vetää..


Olisihan se jännää, jos vaikka hotelliala toimisi kuten NHL. kerran vuodessa eri hotellit pitäisivät varaustilaisuuden. Edellisenä vuotena huonoimman tuloksen tehnyt hotelli varaisi ensimmäisenä. Tämän jälkeen ei tehtäisi nykyisen kaltaista työsopimusta, vaan sopimus mallia 2+1 eli kahden vuoden sopimus, jossa optio kolmannesta. Parhaat respakot saisivat toki parhainta palkkaa. Mutta voi sitä päivää, kun hotelli treidaa virkailijan, otsikot huutaisivat; ”Scandic Grand Marina myi vastaanottovirkailija Joutsenvuon Radisson Royaliin” Ja uran loppupuolella voisi lähteä jäähdyttelemään alempiin sarjoihin, Helsingistä Vaasaan. Uran jälkeen työtakki nostettaisiin hotelliaulan kattoon. Ah, unelmia. Vaan ei, ns. normaalien töiden tekijät ovat meitä tavallisia pulliaisia, joiden lapsuus kuitenkin on toivottavasti ollut vapaa ja virikkeitä täynnä.

Synnytysblogi

Ihana verilöyly synnytys-salissa.

Kyllä on jännä, miten niin rujo, jopa makaaberi tapahtuma kaikkine huutoineen ja sairaalaympäristöineen jne. voi olla niin kaunista, kuin synnytys on. Se vetää sanattomaksi. Paitsi että isällä on iso huoli puolisostaan, kun tämä on selvästi tuskissaan ilman, että puoliso voisi juuri mitään tehdä. Samaan aikaan se kuitenkin nivoo pariskuntaa minuutti minuutilta lujemmin yhteen.
No, synnytimmekö me Rovaniemellä, Jorvissa, terkkarissa vai Naistenklinikalla?


Mitäpä jos synnyttää kotona? Kuulen tänne asti kaikki kauhistuneet kirkaisut ja huokaukset. Itsekään en ollut tällaisesta vaihtoehdosta kovin innoissani, sillä ajattelen edelleen, että kaikenlaiset komplikaatiot ja muut ongelmatilanteet pystytään varmasti sairaalassa hoitamaan. Vaimo sen sijaan tätä vaihtoehtoa tutki ja selvitti, diplomi-insinöörin tarkkuudella ja karjalaisella sinnikkyydellä. No, joka tapauksessa, ajatelkaapa kuinka kauan ihminen on synnyttänyt sairaalalla vs. kotona (johon mukaan luettakoot sauna tms. kotipiiriin laskettavat rakennukset, eläinsuojat ehkä pois lukien) Maailmalla tämä ei olekaan mitenkään epätavallista. Enkä tässä nyt tarkoita pimeintä Afrikkaa, vaan esimerkiksi ”pimeintä ” Hollantia ja ”pimeintä” Englantia, joissa valtio tähän jopa kannustaa. No, Suomessa tämä ei oikeastaan ole vaihtoehto. On toki kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka yrittävät ajaa tätä asiaa. Siihen on olemassa jopa yhdistys. Tuo aktiivisynnytys ry toki on muutenkin luonnollisen syntymän ja kasvun asialla, siihen voi tutustua lisää netissä. Tähän piiriin kuuluu kokeneita kätilöitä, jotka sitten ovat valmiita hoitamaan kotisynnytyksiä. Vaan, eivät kuitenkaan ensisynnyttäjiä. Itse koin tämän maailman hyvin kaksinaamaiseksi, samalla kun kannustettiin kotisynnyttäjäksi, kieltäydyttiin auttamasta. Vaimolle oli kova paikka huomata että kätilöä ei kotisynnytykseen meinaa löytääkään ja oli kovan työn takana että sellainen löytyikin. Huolimatta, että olisin itse ehkä valinnut synnytyksen sairaalassa, olin ja olen hyvin, hyvin vihainen näille ihmisille, jotka kieltäytyivät auttamasta. Tämä siksi, että kun vaimoni saadaan surulliseksi, minä otan sen henkilökohtaisesti! Minun vaimoani ei rangaistuksetta itketetä – olkoonkin rangaistus vain hiljainen suuttumukseni. Vaimo ei näin jyrkkää kantaa heihin ottanut, sillä hän on silti kokenut saaneensa heiltä arvokasta tietoa. Hyvä niin.


No, koska vaimo ehdottomasti halusi synnyttää kotona, koin, että ainoa vaihtoehtoni on tukea häntä 100% tässä asiassa. Kerroin hänelle kyllä huoleni ja mielipiteeni, mutta lupasin olla täysillä tukemassa.. Yhtälailla vaimo päätti synnyttää 100% luonnollisesti, ilman mitään lievennyksiä, minkä tietysti kotisynnytys takaisi. Uskon kyllä tutkimuksiin, joissa kerrotaan vauvan saavan paremman kosketuksen maailmaan ilman puudutusaineita, jotka häneenkin sitten vaikuttaisivat, kuten myös että syntymä on vauvalle stressittömämpi kotiympäristössä. Korostan toki että tiedostan kyllä, etten itse ole synnyttänyt, enkä voi asiasta tietää, samoin kuin en millään tavoin pyri tuomitsemaan ketään, joka ottaa spinaalit, epiduraalit, ilokaasut yms. yms. No, kotisynnytystä suunniteltiin ja kaikki valmiiksi laitettiin, saimme kuin saimmekin kotisynnytykseen suostuvan kätilön, sekä terveydenhoitajan. Ostimme tavaroita, kuten esimerkiksi ison pumpattavan synnytysaltaan

(V-mäinen täyttää, hyvin V-mäinen tyhjentää, wink wink), letkun täyttöä varten, sekä letkun poistoa varten, pumpun sekä ilmatäyttämiseen, että veden poistamiseen. Ostimme pressuja alle, synnytystä varten jumppapallon, kaiken tarvittavan. Keittiöveitsiä en sentään teroittanut mahdollista sektiota varten. En ole varma josko olen kenellekään maininnut, että synnytys ei käynnistynyt laskettuna päivänä. Näin ollen ongelmaksi alkoi muodostua aika, tuo mittaamattoman arvokas ”luonnonvara”. kotisynnytystä ei voisi suorittaa enää 42 viikon jälkeen. Tästäpä johtuen vaimon naamasta hermostuneisuus näkyi, viitaten edelliseen blogiini, jossa kerroin ilmaveivin viuhuvan meillä päivittäin, itku oli herkässä ja huoli oli kova.
Kotisynnytys-suunnitelmista johtuen ”missätesynnytätte” –kysymykset olivat kiusallisia. Mahdollisesta vastustuksesta ja kysymys- ja opastustulvasta johtuen, vastasinkin pääsääntöisesti että olemme ilmoittautuneet Haikaranpesään, mikä pitikin paikkansa. Joka tapauksessa pahoitteluni niille, jotka kokevat minun valehdelleeni pahasti ja loukanneen, tarkoitukseni oli suojella synnyttäjää. No hard feelings 
No, aika rupesi olemaan täysi ja supistuksia tuli. Kätilö ja terveyden hoitaja tulivat paikalle asuntoomme ja ruvettiin tarkkailemaan ja odottelemaan. Joku saattaa jopa sanoa että ”haa, aivan” kun kerron, että synnytyksessä kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Synnytys ei lähtenyt edistymään ja homma laitettiin telakalle, apujoukkomme olivat hyvin epävarmoja synnytyksestä, sen käynnistymisestä, sen hoitamisesta kotona. Lieneekö syynä hieman yli mennyt aika vai heidän omat kiireensä, he kuitenkin päättivät poistua. Ilmoittivat tulevansa tarvittaessa takaisin, mutta käytännössä mahdollisuus kotisynnytykseen suli käsiin, vain tunteja ennen synnytystä. Ymmärrettävistä syistä tämä rassaa synnyttäjää, niin silloin, kuin vielä nytkin. Päätimme käydä kätilöopistolla tarkistuttamassa tilanne ja sinnehän jäätiin. Eli te, jotka kirkaisitte pari kappaletta aiemmin, vetäkää henkeä, hengittäkää paperipussiin, kotisynnytys jäi muille tällä kertaa. Homma kättärillä eteni kuin U-juna Kirkkonummelle, ilman turhia pysähdyksiä. Siinä vauhdissa tuskakin – enkä tarkoita tuota kesän kevyen musiikin festivaalia – on sitä luokkaa, että puuduteilta ei nyt kuitenkaan kieltäydytty. (Vaikka siellä festivaaleillakin jokainen puuduttaakin itseään, kuka milläkin olutmerkillä) Epiduraali ja ilokaasu olivat käytössä. Itse en kokeillut kumpaakaan. Olen muutenkin aina iloinen eikä alapäässäni tuntunut kipua, joten ei ollut tarvetta kummallekaan. Kivunlievityksenä se vesi olisi voinut auttaa, mutta veteen emme päässeet, vaikka tuo allas oli mukana. Synnytys eteni sen verran vauhdilla, että jouduimme pysymään maan kamaralla. En itse asiassa kunnioita sen enempää heitä, jotka synnyttävät täysin luomuna, kuin heitä, jotka ottavat jotain puudutetta. Jokainen synnytys on erilainen (ulkoa opeteltu fraasi, josta vain voin uskoa, että pitää paikkansa) ja nostan jokaiselle synnyttäjälle hattua. (kymmenen pistettä tälle aviomiehelle, kiitän) Mitä puudutteisiin tulee, tuntuu että moni synnyttäjä kokee, että niitä tuputetaan välillä puoliväkisin. Kyllähän siinä hyvää tarkoitetaan, eihän kenenkään haluta kivussa olevan, kun kerran kipua on mahdollisuus lievittää. Kuitenkin tuli mieleeni, josko kätilöt jossain määrin haluavat helpottaa omaa työtään huolehtimalla synnyttäjän puudutuksesta – onhan se miellyttävämpi työskennellä, kun potilas ei karju, rääy, vingu ja huuda ”vittusaatanaperkelettä”. Tästähän ei toki mitään konkreettista todistetta, joten en lähde ammattietiikasta puhumaan. Synnyttäjää voisi ehkä kuitenkin kuunnella enemmän.


Saako mies muuten valittaa synnytyksessä, esimerkiksi että kädet puutuvat, kun joutuu hieromaan ja rauhoittelemaan tuntikausia? Tottakai saa. Sillä saahan flunssastakin valittaa, vaikka samaan aikaan esimerkiksi Haitissa kärsitään hirmuvallan, korruption ja hirvittävien luonnonkatastrofien keskellä. Asiat täytyy vain suhteuttaa. Aina saa valittaa ja sitä myös teen! On hyvä vain tietää, että käsien puutuminen ja jano on aika pieni puro siinä meressä mitä nainen kokee synnyttäessään. Eipä tosin tullut mieleen valittaa mistään, sitä yritti vain tehdä sen pienen osan, mitä tehtävissä oli. Tosin salamaakin nopeampana olo ei silti aina riittänyt, kun vaimo jotain asiaa halusi – äänenpainosta huomasi, että nopeus ei aina riittänyt vaimon tavoiteaikoihin. Huomasin, että kannattaa olla sen verran itsekäs, että muistaa huolehtia myös itsestä. Pieniä asioita, kuten juominen (-veden) ja esimerkiksi hedelmän syöminen auttaa jaksamaan jaksamaan vaimoa. Mutta siis helppoa ei ole miehenkään osa. Sillä varsinkin raskauden viimeisinä aikoina, sitä saa kyllä kuulla vuoroin kuulla olevansa paras mies, mitä Suurpellosta löytyy, ja vuoroin olevansa melkeinpä kädettömin henkilö, joka Suomessa kulkee. Omia mielipiteitä saa olla, kunhan ne eivät ole eriäviä. Näitä ohjeita en aina muistanut noudattaa, joka välillä meinasi vavisuttaa parisuhdetta. No hard feelings, ilmeisesti. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. ( ja pinnan alle kytemään.) Myös alan ammattilaiset saivat kuulla vaimoni eriäviä mielipiteitä. Asiakashan on aina oikeassa, oli kyseessä hotelli tai kätilöopisto… Synnytys sairaalaolosuhteissa valitettavasti pisti toteen usean asian, jota kotisynnytyksellä pyrittiin välttämään. Olimme kuitenkin sikäli onnekkaita, että henkilökunta kätilöopistolla oli ihanaa, huolimatta puudutteista. 99,2 pistettä sinne!

29.5.2011, klo 20.31; 34950 g, 49 cm. Tuuheahiuksinen kaunotar.
Tuon verran vaatii, että menee vaimon ohi elämäni naiseksi.




Teksti on hyväksytetty synnyttäneellä. Allekirjoittanut toimii synnyttäneen mediavastaavana, joten KAIKKI mahdolliset kysymykset synnytyksestä toistaiseksi allekirjoittaneen kautta kiitos.




Muutama seuraava blogi saattaa käsitellä tätä pientä pirulaista ja siihen liittyviä asioita. Katsotaan ja kuulostellaan, jos jotain muitakin aiheita mieleen juolahtaisi.